17.5.2024 Lukunurkka

Tuulikki Paakkinen on asunut koko ikänsä Punkaharjulla nauttien kauniista Itä-Suomen maisemista sekä ihastellen norppien elämää. Nykyisestä kodistaan Tuulikilla onkin linnuntietä vain kilometri matkaa lapsuuden kotiinsa. Muuton myötä järven vesi on vaihtunut kirkasvetisestä tummavetiseen, joka on ollut muuton aiheuttama isoin menetys. Nykyisin oma koti tuntuu kuitenkin hyvin rakkaalta. Kesäisin omasta saunasta pääsee pulahtamaan järveen ja talvisin omasta rannasta hiihtämään.

Avioliittoa on puolestaan takana jo 47 vuotta. Omaan perheeseen kuuluu aviomies, kaksi poikaa, yksi lapsenlapsi sekä länsiylämaan terrieri Rymy.

Matkustelua ja työelämää

Työelämän Tuulikki aloitti 14-vuotiaana lapsenvahdin roolissa, jonka jälkeen työkokemusta on kertynyt central-Sandrana sekä kehitysvammaisten hoitajana.

– Olisin varmasti jäänyt kehitysvammaisten pariin työskentelemään, sillä ihmiset olivat niin mukavia, Tuulikki kertoo.

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja vuonna 1974 Tuulikki lähti miehensä ja ystäviensä kanssa kahdeksan kuukauden pituiselle maailmanmatkalle linja-autolla. Matkan aikana mies sai tiedon isältään Puruvesi-lehdestä, että Tuulikillekin olisi työpaikka odottamassa. Tuulikin mies oli ollut jo lehden palveluksessa pitkään. Lehti on perustettu vuonna 1964.

Tuulikki työskenteli lehdessä asemoijana, markkinoijana ja asiakaspalvelussa. Aviomiestä ei kuitenkaan työpäivien aikana juuri näkynyt, vaikka molemmat jäivät Puruvedestä sitten myöhemmin eläkkeelle.

– Jouduin aina kysymään päätoimittajalta, missä ukko huitelee, Tuulikki naurahtaa.

Matkustelu jatkui myös lehteen siirtymisen jälkeen ja on jatkunut eläkkeelle jäämisen myötä. Tuulikki kokee matkailun avartavan omaa maailmankuvaa. Samalla hän mainitsee, ettei osaa mainita upeinta kohdetta.

– Hienoimpia kohteita ovat olleet Norjan Lofootit, Islanti ja Mosel-joen laakso Saksassa, joissa kaikissa luonto on ollut lähellä, Tuulikki pohtii.

Harrastukset tärkeä osa elämää

Tuulikin harrastuskirjo on moninainen. Karjalan puolelta sukua omaava aviomies oli kehottanut Tuulikkia ottamaan anopilta talteen opit karjalanpiirakoiden leipomisesta. Nykyisin keittiössä rypyttäminen onnistuu vaivatta ja toisinaan tuoksuukin tuoreiden karjalanpiirakoiden tuoksu.

Uusimpana harrastuksena on ukulelen soitto, jonka Tuulikki aloitti reilu vuosi sitten. Uusi harrastus on vienyt Tuulikin mennessään, sillä siinä yhdistyvät esiintyminen, laulaminen ja soittaminen.

– Ukulele on mahtava soitin, sillä se antaa anteeksi virheet ja on todellakin salliva soitin, Tuulikki iloitsee.

Liikunnan harrastamisen Tuulikki aloitti eläkkeelle jäädessään. Koiran ulkoilutuksen lisäksi harrastuksiin kuuluu vesijumppa sekä kuntosalilla käyminen omatoimisesti ja ohjatusti.

– Ohjattu tuokio on niin monipuolinen, sillä siinä harjoitellaan tasapainoa, lihaskuntoa ja liikkuvuutta liikunnanohjaajan johdolla. Itsekseen kun tulee oltua vain painopakkasalissa.

Diagnoosi toi helpotuksen

Tuulikki loukkasi selkänsä pyllähdettyään omassa pihassaan reilu vuosi sitten. Pyllähdyksestä seurannut alaselkävaiva sai Tuulikin hakeutumaan lääkärillle, vaikka oireilu oli hyvin vähästä ja ”kunto petras kuin sika juoksuun” ylösnousun jälkeen. Röntgenkuvauksessa Tuulikilla todettiin nikamamurtuma. Tuulikki sai myös lähetteen luuntiheysmittaukseen, joka paljasti osteoporoosin.

– Olin onnellinen, ettei tullut mitään suurempaa murtumaa ennen diagnoosin saamista, Tuulikki iloitsee.

Diagnoosi oli Tuulikille tuttu, sillä myös siskolla oli aikaisemmin todettu osteoporoosi. Tuulikki uumoilee, että todennäköisesti myös äidillä olisi ollut osteoporoosi, sillä hänessä näkyi osteoporoosin ennusmerkkejä. Tuohon aikaan sairaudesta ei kuitenkaan juurikaan puhuttu, saatikka asiaa tutkittu. Tuulikillekin ennusmerkit olivat vieraita ennen omaa diagnoosin saamista.

– Vaa’assa oon paljon hypännyt, mutta kukaan ei oo sanonut, että pituuttakin, erityisesti naisten, pitäisi tarkastella, Tuulikki toteaa ja jatkaa:

– Kaikista suurin pettymys tässä hommassa on se, että 7 cm olen menettänyt pituutta, Tuulikki naurahtaa.

”Pituuttakin pitäisi tarkastella”

Elämä diagnoosin kanssa

Hoitoon Tuulikki on kokonaisuudessaan tyytyväinen ja oli erityisen mielissään päästessään julkiselle puolelle hammashoitoon. Kaksi kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen Tuulikki aloitti osteoporoosilääkityksen lääkärin määräämänä.

– Olen toiveikas sen suhteen, että lääkitys vahvistaisi luustoa ja tulokset näkyisivät reilun vuoden päässä tehtävässä luuntiheysmittauksessa. Aluksi paikallinen lääkäri sanoikin minulle, että viiden vuoden päästä tehdään seuraava mittaus, mutta löysin Facebookista tiedon, että minulla on siihen oikeus kahden vuoden päästä lääkehoidon takia.

Tällä hetkellä ainoana oireena on selän väsyminen, joka ilmenee, jos koko päivän liikkuu ja puuhastelee.

– Istuminen ja lepo helpottaa, Tuulikki kertoo.

Diagnoosin saamisen jälkeen arjen töissä on tapahtunut pieniä muutoksia. Raskaat lumityöt Tuulikki onkin lopettanut.

– Tykkään lumitöistä, joten kevyttä pakkaslunta on mukava kolata ja koiran aitausta lapioida.

Uusia murtumia ei ole vuoden aikana tapahtunut ja Tuulikki on pysynyt pystyssä. Tuulikki tosin myöntää, että ulkona käveleminen on toisinaan jännittävää. Nasta- ja kitkakengät ovat lähes joka päivä käytössä talvella.

Osteoporoosin omahoitoon Tuulikki alkoi kiinnittää huomiota diagnoosin saamisen jälkeen. Suurin muutos ruokailuissa tapahtui proteiinin suhteen.

– Lisäsin proteiinia aterioihin. Syönkin ennen salia aina voileivän ja proteiinivanukkaan, Tuulikki kertoo.

”Lisäsin proteiinia aterioihin”

Tuulikki on suuri maidon kuluttaja ja kertoo juovansa jopa puoli litraa maitoa iltapalan yhteydessä sekä 2–3 lasillista aamuisin. Lisäksi Tuulikki huolehtii D-vitamiinin ja kalkin saannista lisäravinteiden avulla, vaikka kalsiummäärä taitaakin olla melko suuri jo pelkästä ravinnosta.

– Ystäväni ihmettelikin, miten minulle voi osteoporoosi tulla, sillä juon niin paljon maitoa, Tuulikki naurahtaa.

– Lisäksi kalaa syödään paljon, kun poika kalastaa, Tuulikki jatkoi.

Tuulikilla on aikaisemmin todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, jolla ei ole vaikutusta osteoporoosin syntymiseen – päinvastoin kuin kilpirauhasen liikatoiminnalla. Tuulikki on kuitenkin hyvin tyytyväinen elämään eikä koe diagnoosin rajoittavan häntä.

Ammattilaisilta ristiriitaisia ohjeita

Osittain ristiriitaiset ohjeet ammattilaisilta ovat tulleet Tuulikille tutuiksi. Ammattilaisten tietotaito osteoporoosin suhteen onkin ollut hyvin vaihteleva. Myöskään osteoporoosihoitaja ei ole ottanut häneen yhteyttä kuten oli pitänyt.

– Olen itse tiedonjanoinen ja olen hakenut tietoa Luustotieto-lehdestä, vertaisilta Facebookista sekä yksityiseltä sektorilta. En olekaan kokenut tarvetta ottaa itse yhteyttä osteoporoosihoitajaan, vaikka olenkin saanut yhteystiedot.

Tuulikki kuuluu Etelä-Savon Luustoyhdistykseen, mutta ei ole toistaiseksi osallistunut toimintaan. Tuulikki tosin pohtii osallistuisiko kevään tuetulle lomalle, joka järjestetään tällä kertaa aivan kodin lähettyvillä Kruunupuistossa.

– Ajomatkat ovat syynä, miksi en osallistu yhdistyksen toimintaa. Savonlinnaan on 35 kilometriä ja Mikkeliin 102 kilometriä per suunta, Tuulikki kertoo.

Parisuhde, luonto & harrastukset tuovat voimavaroja

Parisuhde on Tuulikille äärimmäisen tärkeä. Tuulikki nostaa esille myös vapauden ja mahdollisuuden liikkua paikasta toiseen.

– Voin halutessani lähteä vaikka Kapernaumiin miehen lentäessä moottoripurjekoneella, Tuulikki naurahtaa.

Luonto on myös Tuulikille tärkeä. Tuulikki katseleekin mielellään lintujen ruokailua sekä järvimaisemia. Koirankin kanssa tulee toisinaan lähdettyä kävelemään harjulle, jotta niin koira kuin lenkkeilyttäjä saavat vaihtelua maisemiin.

– Arvostan suuresti Suomen luontoa, vaikka ulkomaidenkin kohteet ovat olleet mieleenpainuvia, Tuulikki summaa.

Tuulikin mieleen onkin jäänyt pyramidille kapuamiset sekä hautakammioissa ryömimiset.

Tuulikki puhuu vahvasti harrastusten puolesta ja kokee omien harrastusten tuovan mielekkyyttä omaan elämään sekä edistävän hyvinvointiaan:

– Kaikilla olisi hyvä olla jokin harrastus, sillä ne tuovat väriä elämään ja tekemistä.

Teksti: Aliisa Uotila
Kuvat: Panu Pahkamaa

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luustotieto 1/2024 -lehdessä.