Miksi osteoporoosin hyvä hoito ei aina toteudu?
Osteoporoosi on yleinen luuston sairaus, joka ilmenee arjen tilanteissa tulevina murtumina, pituuden lyhenemisenä sekä ryhdin kumartumisena. Osteoporoosia sairastaa 400 000 suomalaista ja se voi olla taustalla jopa 40 000 murtumassa vuosittain. Käytännössä tämä tarkoittaa murtumia saaville ihmisille kipua, kärsimystä, vaikeuksia arjessa sekä heikentynyttä toimintakykyä. Murtumat myös lisäävät hoivan tarvetta ja erityisesti lonkkamurtumat ja vaikeat nikamamurtumat lyhentävät elinikää.
Yhteiskunnalle tämä tarkoittaa ensihoitohenkilöstön lisätyötä, murtumien ja toisinaan kroonisen kivun hoitoa, monenlaisia arjen hoito- ja hoivapalveluita sekä moninaisia muita kustannuksia.
Osteoporoosi on etenevä sairaus. Mikäli osteoporoosia ei diagnostisoida ja hoideta eikä osteoporoosia sairastavalle tarjota tietoa ja tukea itsensä hoitamiseen, osteoporoosi etenee aiheuttaen uusia, tavallisesti entistä vakavampia ja vaikeammin hoidettavia murtumia.
Koska kyseessä on pitkäaikaissairaus, myös hoito on pitkäkestoinen – loppuelämän mittainen. Lääkehoito yleensä kestää vuosia. Osteoporoosia sairastavan täytyisi jaksaa hoitaa itseään senkin jälkeen: hänen täytyy huolehtia terveellisestä ravitsemuksesta, joka sisältää riittävästi kalsiumia ja proteiinia, ja hänen täytyy turvata riittävä D-vitamiinin saanti. Lisäksi osteoporoosia sairastavan täytyy huolehtia monipuolisesta liikunnasta ja yrittää estää kaatumistapaturmat.
Osteoporoosin ja lonkkamurtuman hyvästä hoidosta on laadittu terveydenhuollon ammattilaisille asiantuntijavoimin tutkimustietoon pohjautuvat suositukset, joissa ohjeistetaan lonkkamurtuman hoito ja kuntoutus sekä osteoporoosin hoidon ketju riskitekijöiden tunnistamisesta aina hoitoon ja hoidon tehon seurantaan ja alueellisten hoitopolkujen rakentamiseen asti. Osteoporoosin hoitosuosituksen tavoitteena on estää murtumat. Lonkkamurtuman hoitosuosituksen tavoitteena on puolestaan ylläpitää lonkkamurtumapotilaan toimintakykyä sekä estää lonkkamurtuman uusiutuminen ja ennenaikainen kuolema.
Etelä-Karjalassa laadittiin osteoporoosin alueellinen hoitoketju, joka oli vielä tämän vuosikymmenen alussa alueen luustoyhdistyksen kokemusten mukaan lähdössä toimimaan. Osteoporoosiohjaaja teki osteoporoosin ennaltaehkäisevää työtä sekä etsi murtumapotilaiden potilaisaineistosta jatkotutkimuksiin mahdollisia osteoporoosia sairastavia. Hoitoketju oli osaavan ortopedian ylilääkärin ja kuntoutusjohtajan ohjauksessa.
Nyttemmin tilanne on muuttunut radikaalisti. Eksotessa on tiukennettu taloutta, jonka myötä osteoporoosiohjaajan työaika minimoitiin. Nykyisin mahdolliset osteoporoosia sairastavat henkilöt joutuvat odottamaan kuukausia kutsua luuntiheysmittaukseen ja hoidon aloittamista. Niinpä luuntiheysmittauslaiteen onkin todettu olevan liian vähäisellä käytöllä – alueella liikkuu huhu jopa laitteen myymisestä pois turhana. Koska osteoporoosidiagnoosin saaminen edellyttää luuntiheysmittausta, on laite välttämätön, jotta osteoporoosin hoito voisi edes alkaa.
Lisäksi hoitoketjun seurantaa tehneet ammattilaiset ovat siirtyneet eläkkeelle, jolloin hoitoketjun toiminta on tullut sattumanvaraiseksi.
Erittäin suuri ongelma liittyy siihen, että alueen luustoyhdistyksen tietoon on tullut jo muutama lonkkamurtuman saanut leikkauksen jälkeen kotiutettu potilas, joille ei ole edes määrätty luulääkehoitoa. Lonkkamurtumapotilaiden hoidon laiminlyönti voi tulla hyvin kalliiksi sekä inhimillisestä että yhteiskunnan näkökulmasta.
Huolemme on suuri. Hyvin alkanut alueellisen hoitoketjun kehittämistyö on saamamme kuvan mukaan rapautumassa ja moni aiemmin hyvin toiminut hoitoketjun osa toimii vain sattumanvaraisesti.
Osteoporoosin hyvä hoito on kannattava investointi. Sen avulla voidaan Etelä-Karjalassa säästää merkittävästi potilaiden ja omaisten sekä yhteiskunnan voimavaroja. Onko meillä varaa osteoporoosin huonoon hoitoon?
Tiina Huusko, puheenjohtaja
Ansa Holm, toiminnanjohtaja
Suomen Luustoliitto ry
Kirjoitus on julkaistu Joutseno-lehdessä 29.10.2020.