Kuntoutuja Riitta Järvenpää (69 v.): Positiivisuus auttaa jaksamaan

Riitta mustikkametsässä

Artikkelin haastattelu tehty elokuun alussa. Haastattelu on julkaistu Luustotieto-lehdessä 3/2020.

”Mielialaa ei saa päästää notkahtamaan selän mukana.”

Olemme sopineet Riitan kanssa tapaamisen alkuiltapäivälle. Tapaamme kuitenkin satojen kilometrien päässä toisistamme. 

Koronatilanteen vuoksi haastattelen Riittaa videopuhelun välityksellä. Hetken ihmettelyn jälkeen saamme kuvan ja äänen liikkumaan molempiin suuntiin. Riitta naurahtaa ja toteaa, että tässähän ollaan kohta julkkiksia, kun pääsee lehteen ihan kuvankin kanssa. 

Kysellessäni kesän kuulumisia Riitta toteaa ajan kuluneen todella nopeasti. 

– Vähän liiankin nopeasti, kun olen odottanut mustikka-aikaa, Riitta naurahtaa.

Riitta kertoo keränneensä mustikoita jo jonkin verran, mutta lisää pitäisi vielä päästä poimimaan. Haastattelu osui sopivasti sadepäivälle, jolloin marjaan ei olisi tullut muutenkaan lähdettyä. 

Riitta on itse perheensä ainoa lapsi, mutta omia lapsia hänellä on neljä. Lapsenlapsiakin on kaksi, ja toinen syntyi juuri samalla viikolla, kun Riitta jäi eläkkeelle kahdeksan vuotta sitten. 

– Siitä on helppo laskea, kauanko on eläkepäiviä jo vietetty, Riitta toteaa.

Riitta teki pitkän uran sairaalassa perushoitajana, viimeisimpänä naisten syöpäosastolla. Ennen perushoitajaopintoja hän ehti työskennellä neljä vuotta kehitysvammalaitoksella. Työt kehitysvammalaitoksella alkoivat ylioppilaskirjoitusten jälkeen, kun Riitta otti ystävänsä kehotuksesta yhteyttä tulevaan työpaikkaansa.

– Seuraavana päivänä alkoi työt, Riitta muistelee.

Liikuntaa kaiken ikää

Riitta liikkuu mielellään, ja liikunta on ollut jo lapsena luontainen osa hänen arkeaan. Lapsuudessa liikunta oli myös tapa päästä paikasta toiseen.

– Ei silloin 60-luvulla kuskattu kouluun. Käveltiin ja hiihdettiin, kouluunkin oli lähes neljä kilometriä suuntaansa. Joskus lähdettiin kaverin kanssa pitkälle metsälenkille hiihtäen, kun ei ollut pelejä, joita pelata.

Riitta muistaa, miten pitkät kävelymatkat näkyivät myös kengissä.

– Isä harmitteli, kun talvella huopatossujen pohjat kuluivat nopeasti. Niitä piti koko ajan paikkailla.

Aiemmin Riitta myös pyöräili paljon. Nyt pyöräily on vaihtunut kävelyyn. 

– Pyöräily on vähän jäänyt tämän osteoporoosin myötä, täällä Oulussa kun pyöräilijöitä on niin paljon. Pyöräillessä piti aina olla todella tarkkana, ettei takaa vain tule ketään. Kaduilla on melkoinen vilske, ja kaikki eivät kiinnitä huomiota muuhun liikenteeseen. Kävely myös tärisyttää luita enemmän kuin pyöräily, Riitta pohtii.

Riitta pyrkii kävelemään päivittäin, vaikka joskus lähteminen tuottaa haasteita.

– Minulla pitäisi olla ulosheittäjä, joka sanoisi, että nyt lähdet. Ei ole aina itsekuria, kun saatan jäädä esimerkiksi virkkaamaan pitkäksikin aikaa.

Yllätysdiagnoosi

Osteoporoosidiagnoosi oli Riitalle täysi yllätys. Ennen ensimmäistä murtumaa luusto ei ollut koskaan oireillut millään lailla. 

– En osannut arvata mitään. Olihan sitä aiemminkin kaaduttu ja pudottu, lapsena ja aikuisena. Pyörälläkin rymistelty, mutta murtumia ei koskaan tullut.

Riitta on aiemmin sairastanut rintasyövän. Osteoporoosi antoi ensimmäisen varoitusmerkkinsä juuri, kun sädehoidot olivat loppuneet ja Riitta ajatteli olevansa taas terve.

– Taisi olla se kortisonihoito, joka romahdutti luut. Syöpähoidot, vaihdevuodet ja estrogeenitason muutokset yhdessä, Riitta arvelee taustatekijöitä luetellen.

Ensimmäinen murtuma tuli marraskuussa 2018, kun Riitta nosti auton talvirenkaita viedäkseen ne Pudasjärvelle renkaidenvaihtoa varten. 

– Nostin renkaan ja jostain kuului poksahdus. Ihmettelin ääntä ja mietin, että pakko sen oli minusta kuulua. Koska en kuitenkaan tuntenut lainkaan kipua, nostin loputkin renkaat kyytiin.

Matkalla Pudasjärvelle selkä ei edelleenkään oireillut, mutta kivut alkoivat vielä samana päivänä. Särkylääkekään ei enää auttanut, vaan yö piti nukkua istuma-asennossa. Aamulla suuntana oli sairaala.

– Ajattelin vain, että onneksi on tapaturmavakuutus. En kyllä osannut odottaa mitään ongelmia. Ajattelin, että minullahan on vahvat luut! Riitta muistelee.

Riitalle selvisi kuitenkin nopeasti, että tapausta ei käsitelty tapaturmana.

– Sanoivat, että tämä on ponnisteluvamma. Vakuutus korvasi kuitenkin magneettikuvauksen ja lääkärikäynnit kahdelta ensimmäiseltä kuukaudelta, Riitta kertoo.

Murtumasta oli kulunut puolisentoista viikkoa magneettikuvaukseen mennessä. Selkä oli edelleen niin kipeä, että makuulle meneminen oli käytännössä mahdotonta. 

– Yhteensä kolmisen viikkoa jouduin nukkumaan istuen. Muutoin liikkuminen kyllä onnistui. Magneettikuvausta varten joutuivat antamaan minulle niin vahvan lääkkeen, että puhe- ja kävelykyky meni, mutta eipä ollut selkä kipeä, Riitta kertoo.

Magneettikuvauksen jälkeen Riitta sai nikamamurtuman vuoksi lähetteen Oulun yliopistolliseen sairaalaan luuntiheysmittaukseen. Pari viikkoa myöhemmin kädessä oli luulääkeresepti.

Positiivisuudella pärjää pitkälle 

Riitan positiivinen asenne huokuu läpi keskustelun. Vaikka diagnoosi olikin odottamaton, osaa Riitta löytää hyviä puolia myös nikamamurtumasta. 

– Oli onni onnettomuudessa, että nikama napsahti. Jos ei olisi osteoporoosi löytynyt, olisinko vain huomaamatta mennyt pahemmin kasaan? Riitta pohtii. Rintasyöpädiagnoosinkin saadessani totesin vain vastaanotolla, että olipa hyvä, että löytyi! Kyllä siinä taisi lääkäri vähän ihmetellä, Riitta jatkaa naurahtaen.

Diagnoosin jälkeen Riitta etsi netistä lisätietoa osteoporoosista.

– Kyllähän se jännitti, että meneekö mutkalle ja miten luut kestävät, Riitta myöntää.

Osteoporoosi oli käsitteenä Riitalle tuttu jo perushoitaja-ajoilta, sillä naisten parissa työskennellessä sairaus oli tullut jo jonkin verran tutuksi.

– Eihän sitä silti oikeasti ymmärtänyt, että mikä se osteoporoosi on. Ei sitä tiedä, miten vakavasta asiasta on kyse, ennen kuin se napsahtaa omaan nikamaan, Riitta myöntää.

Läheisilleen Riitta kertoi sairaudesta ja sen riskitekijöistä sekä osteoporoosin vaikutuksesta esimerkiksi ryhtiin. 

– En ole kuitenkaan tilanteesta valittanut, niin emme kovin paljoa ole siitä puhuneetkaan.

Riitta kertoo, että pituudesta on lähtenyt pois 4–5 cm. Kumara selkä harmittaa, sillä aiemmin ryhti on ollut hyvä. Riitta myöntääkin valitsevansa vaatteitaan siten, ettei ”möykky” selässä näkyisi niin hyvin. 

– Vielä tässäkin iässä sitä on näköjään turhamainen, Riitta huokaa.

”Katkeruutta pitää välttää, sillä se karkottaa ihmiset ympäriltä.”

Arjen seuralainen

Arjessa osteoporoosi näkyy Riitan mukaan monessa. Muun muassa marjametsällä selkä ei enää kestä hirveästi kyykistelyä. Apua hän on saanut kuitenkin tukivyöstä.

– Minulla on myös varsi marjapoimuriin, mutta sitä pitäisi opetella vielä käyttämään paremmin. 

Riitta on myös huomannut, ettei pysty istumaan pitkiä aikoja ilman, että nousee välillä ylös. 

– Eihän se istuminen muutenkaan ole terveellistä. Mutta jos katson televisiota tai virkkaan pidempään, selkä menee jumiin, vaikka yrittäisin tukea ristiselkää, Riitta kertoo.

Toisinaan osteoporoosi vaikuttaa myös arjen pieniin päätöksiin.

– Huomaan myös miettiväni erilaisia asioita selän kestämisen kannalta. Mitä uskallan nostaa? Kuinka painavaa? Mitä voi tapahtua, rymähtävätkö kaikki nikamat? Riitta luettelee.

Hoitoa ilman ohjeita

Riitta tietää, että liikunta on tärkeä osa osteoporoosin omahoitoa. Säännöllisen liikkumisen lisäksi Riitta kiinnittää huomiota terveelliseen ruokavalioon, vaikka selkeää ohjeistusta ravinnosta ei osteoporoosin kannalta saanutkaan. Lääkärikäynniltä mukaan tarttui vain lääkeresepti.

– Onneksi sain edes reseptin. Lääkäri ei paljoa vastaanotolla porissut, enkä oikein itse osannut kysyäkään.

Lääke on ollut käytössä nyt noin kaksi vuotta. Myös kalsium- ja D-vitamiinilisät ovat osa päivittäisiä rutiineja, ja ruokavaliosta löytyy maitotuotteita.

– Maitoa olen aina juonut paljon, juustoakin syön. 

Lääkkeen tehosta Riitta ei osaa vielä sanoa, sillä seuraava luuntiheysmittaus järjestetään ensi vuoden puolella, kolme vuotta diagnoosin jälkeen. 

Myös suun terveydenhoito osteoporoosilääkityksen vaikutusten kannalta on asia, joka Riitan mukaan jätetään täysin omaehtoisen seurannan varaan. 

– Hampaat hoidettiin kyllä kuntoon ennen lääkityksen aloittamista, mutta itse täytyy olla aktiivinen ja kysellä, että saa asiat hoidettua. Miten vanhemmat ihmiset pärjäävät, jos eivät enää jaksa ottaa asioista selvää? Riitta pohtii.

Terveellisen ruokavalion ja päivittäisen kävelylenkin lisäksi Riitta innostui kuntosalilla käymisestä saatuaan lahjakortin lähisalille. Harjoitteluun hän kaipaisi kuitenkin apua osteoporoosi huomioon ottaen.

– En oikein luottanut siihen, että oman kuntosalini ohjaaja olisi osannut huomioida osteoporoosini, vaikka siitä mainitsinkin. 

Riitta korostaakin myös vertaistuen merkityksestä. Hän tietää jo työajoiltaan, miten tärkeää on halutessaan päästä jakamaan omia ajatuksia toisten samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa. Vertaistoiminnan kautta Riitta toivoo saavansa vinkkejä esimerkiksi juuri kuntosaliharjoitteluun, ja suunnitelmissa onkin osallistua paikallisyhdistyksen jumpparyhmiin. Vielä Riitta ei kuitenkaan ole ehtinyt mukaan, sillä arjessa on riittänyt ohjelmaa.

– Työ haittaa harrastuksia, Riitta naurahtaa.

Riitta kokee myös hyväksi, että yhdistys tarjoaa jäsenilleen lääkärin neuvontapalvelun. Samalla hän kuitenkin toivoisi, että kaikille osteoporoosia sairastaville mahdollistettaisiin oma yhteyshenkilö, esimerkiksi murtumahoitaja.

– Olisi tärkeää olla jokin taho, josta voisi kysellä asioita pidempiaikaisten seurantakäyntien välissäkin. Sellainen, joka tietää juuri oman tilanteen, Riitta tarkentaa.

Voimaa arkeen läheisistä ja harrastuksista

Voimaa Riitan arkeen tuovat muun muassa läheiset ja harrastukset. 

– Kun asuu yksin, voi tehdä mitä haluaa. En stressaa turhia tai murehdi menneitä tai tulevaa. Jos jokin asia hiertää mieltäni, kirjoitan sen paperille. Se auttaa saamaan asiat pois mielestä. 

Toisinaan Riitta lähettää kirjoituksiaan myös paikallislehti Kalevaan.

– Ei se julkaisu ole kuitenkaan pääasia, mutta se voi auttaa muita samaa asiaa pohtivia.

Arki kuluu myös kirjojen ja äänikirjojen parissa. Lisäksi marjastaminen ja käsityöt ovat oiva ajanviete. Syksyn suunnitelmiin kuuluu myös Luustoliiton Kemin verkkokurssi.

– Harrastukset auttavat saamaan ajatuksia välillä muuallekin. Ei auta tuijottaa vain omaa napaa tai omia nikamia, Riitta sanoo.

Riitta tekee pieniä käsitöitä myös muille lahjaksi. 

– Käsitöiden tekemisestä tulee hyvä mieli, mutta niin tulee myös niiden antamisesta toisille. Onhan se kiva nähdä, kun toinen tulee iloiseksi saamastaan lahjasta. 

Myös mustikat voivat päätyä lahjaksi. 

– Kun jollain on jo kaikkea, niin mitäpä sitä enää maljakoita ostamaan.

Muille osteoporoosia sairastaville Riitta lähettää terveisensä ja muistuttaa, ettei mielialaa saa päästää notkahtamaan selän mukana.

– Pienikin positiivinen asia päivässä auttaa jaksamaan, sekä terveillä että sairailla. Katkeruutta pitää välttää, sillä se karkottaa ihmiset ympäriltä. 

Teksti: Henriikka Lankila
Kuva: Laura Maunu Photography

”Saako olla vielä muuta?”

Mikä on osteoporoosi ja miten se vaikuttaa elämääsi? Sitäpä ei tiedä, ennen kuin se kolahtaa omaan nilkkaan tai nikamaan. Se vaanii jossain tilaisuutta aluksi usein lyhentäen pituuttasi huomaamattasi usealla senttimetrillä. Sitten tarvitaan vain jokin kohtalaisen painavan esineen nosto (esimerkiksi auton talvirengas) tai kaatuminen. Silloin voi selkänikamasi murtua napsahtaen. Ja siitä saat loppuelämän seuralaisen haluamattasi. Mutta kyllä sen kanssa pärjää, sopeudu sen vaateisiin.

On koko ajan arjessa mietittävä, mitä voi nostaa, on varottava kaatumista ja törmäilyjä muutenkin. Toki niitä on varottava lujaluistenkin, mutta luun haurautta potevien eritoten, jotta pysyisi liikkuvana ja toimintakykyisenä. Hoitona on esimerkiksi kahdesti vuodessa pistettävä Prolia-pistos. Niitä ennen verikoe. Loppuikäinen D-vitamiini+kalkkitabletti ja kerran vuodessa hammastarkistus. Luuta kun ovat nekin. Siinä ne ovat kokonaisuudessaan. Ei ole seurantaa, ei jatkohoitoa.

Ylen uutisissa 29.9.2019 oli asiaa osteoporoosista. Sitä sairastaa noin 400 000 suomalaista. Luustoliiton kyselyn mukaan 800 vastaajasta kaksi kolmasosaa ei ole saanut ohjausta ravitsemukseen tai liikuntaan. Puolet kyselyyn vastanneista kertoo, ettei heille ole tehty hoitosuunnitelmaa. Itsekin kuulun tähän ryhmään. Myöskään minkäänlaista ohjausta en saanut. Enpä osannut sitä vaatiakaan, vielä silloin. Mutta juuri sairastunut on yleensä vähän hampaaton vaatimaan. Eihän voi tajuta, miten tilanne voi edetä. Sitä vain luottaa reseptiin.

Joskus aikoinaan, kun oli vielä myyjiä kaupassa palvelemassa, he kysyivät: ”Saako olla vielä muuta?”  Nyt kun hoitona on vain potilaalle annettava resepti, voisi lopettaa jutun vanhaan Biolanin televisiokanankakkamainoksen tarttuvaan säveleen: ”Muuta sitten ei tarvitakaan.”

Riitta Järvenpää
(Kirjoitus julkaistu alun perin sanomalehti Kalevassa vuonna 2019.)

Vieritä ylös