Hyppää sisältöön

Kuntoutuja Merja Pohjola (70 v.): ”Täyttä elämää murtumista huolimatta”

”Vain huikean pieni osa elämästä koostuu tärkeistä hetkistä hetket ovat ohi ennen kuin ehtivät alkaa – vaikka ne valaisevatkin koko tulevaisuutta. Ihminen, jonka kanssa jakaa tärkeät hetket, on unohtumaton.”

– Elokuvasta Anna ja kuningas

Merja Pohjola on koko ikänsä asunut Turussa, Martin kaupunginosassa. Hänen lapsuuden perheellään oli kesämökki saaristossa ja kodin lähellä oli urheilupuisto. Nuoruudessaan Merja viettikin paljon aikaa ulkona liikkuen.

– Yhdessä kavereiden kanssa kävimme urheilupuistossa, laskimme mäkeä, hiihdimme ja ulkoilimme paljon, Merja kertoo.

Merja oli perheensä ainoa lapsi. Hän menetti isänsä ollessaan kymmenen, isän ollessa vasta 33-vuotias. Merjan isä kuoli sydäninfarktiin, sillä tuolloin sydänsairauksien hoito ei ollut vielä niin kehittynyttä kuin tänä päivänä. Samaan aikaan Merjan olisi pitänyt pyrkiä oppikouluun, mutta kouluun hakeminen jäi isän menehtymisen myötä.

Merja avioitui 1977 ja sen jälkeen perheeseen syntyi ensin tytär ja sitten poika. Nyt lapsilla on jo omia lapsia ja Merja nauttii mummina olosta.

Vaiherikas työura sairaanhoidossa

Merja työskenteli kaupungin sairaalassa ensin lähettinä ja sittemmin röntgenosaston avustajana. Työn ohella hän opiskeli ensin iltaoppikoulussa ja sitten apuhoitajaksi (nimike muuttui sittemmin perushoitajaksi) sairaanhoito-oppilaitoksessa, josta hän valmistui vuonna 1976.

Heti valmistumisen jälkeen hän sai työpaikan kaupungin sairaalan kirurgiselta osastolta, jossa hän viihtyi 18 vuotta. Merja kertoo, että sairaalassa työskenteli erityisesti syöpäsairauksien kivunhoitoon erikoistunut anestesiaylilääkäri, jonka ansiosta osastolla tehtiin yhteistyötä syöpäyhdistyksen kotisaattohoidon kanssa. Osastolle ohjautui paljon saattohoitovaiheessa olevia potilaita kivunhoitoon.

Merja kiinnostui saattohoidosta siinä määrin, että hän toimi töidensä ohella vapaaehtoisena tukihenkilönä syöpäyhdistyksen kotisaattohoidossa vuosikymmenen ajan 80- ja 90- luvuilla. Hän muistelee vuonna 1994 Porin Diakoniaopistossa käymäänsä neljän kuukauden saattohoidon kurssia.

– Kurssi oli samaan aikaan sekä äärettömän hyvä että rankka. Merja asui viikot Porissa ja tuli viikonlopuiksi kotiin. Yksi kouluttajista, psykoterapeutti Matti Posti, johdatti opiskelijoita perehtymään elämän kriisivaiheisiin.

– Osallistuminen vaati avoimuutta oman elämän suhteen, sillä koulutuksen aikana käsiteltiin omia, siihenastisen elämän kriisejä.

Merja siirtyi työskentelemään vastavalmistuneeseen saattohoitoa tarjoavaan Karinakotiin vuonna 1994.

– Aloittaessani työt Karinakodissa jätin saattohoidon vapaaehtoisen tehtävät, jotta työ ja vapaa-aika eivät sekoittuisi liikaa keskenään.

Aluksi Merja oli virkavapaalla työstään kaupungin sairaalassa, mutta pian hänen piti tehdä päätös siitä, kummassa työssä jatkaisi.

– Tuttavat kyseenalaistivat aluksi päätökseni irtisanoutua pysyvästä virasta sairaalassa.

Työ Karinakodissa kuitenkin tuntui omalta ja Merja työskenteli siellä kaikkiaan yli 20 vuotta.

– En ole koskaan katunut päätöstäni. Tykkäsin työstäni todella paljon. Se oli rankkaa, mutta se myös antoi valtavasti.

Useita murtumia ennen diagnoosia

Merjalla on ollut elämänsä varrella useita murtumia. Lapsena hänellä oli solisluun murtuma hänen pudottuaan keinusta. Aikuisena, kun Merja pelasi sulkapalloa, hänen kylkensä kipeytyi. Aluksi kyseessä luultiin olevan lihasvaurio, mutta rintakehän kuvauksessa todettiin murtuma kylkiluissa.

Eräänä päivänä Merja liukastui töissä lattialla olevaan veteen. Hän ei kaatunut, mutta alaraajaan tuli raju venytys hänen tehdessään nopean korjausliikkeen. Jalka kipeytyi ja se kuvattiin työterveyshuollossa. Tällä kertaa löytyi murtuma reisiluusta. Työterveyshuollossa ei edelleenkään kiinnitetty murtumiin mitään huomiota.

Vuonna 2005 Merja kaatui Lapissa hiihtäessään ja loukkasi alaselkänsä. Kotiin tullessa hän ei voinut kävellä kunnolla. Merja kävi työterveyshuollon kautta ortopedin luona ja sai sairauslomaa muutaman päivän pätkissä.

Paljon erilaisia nostamisia sisältävän työn tekeminen oli todella hankalaa kipeän selän kanssa. Lopulta, kun Merja kävi uudestaan työterveyslääkärin sekä ortopedin vastaanotolla, hän sai lähetteen magneettikuvaan. Lantiosta löytyi neljä hiusmurtumaa.

Lääkäri oli hyvin yllättynyt tuloksesta ja totesi, että asiaa on tutkittava tarkemmin. Valitettavasti tutkimuksia ei ehditty tehdä ennen kuin Merjalle sattui uusi tapaturma. Merja otti tuolia apuna käyttäen astioita ylähyllyltä. Hän astui tuolin reunalle, tuoli kaatui ja Merja sen mukana.

Merjan ranne murtui ja se kipsattiin ensin kahdesti, mutta sitä ei saatu hyvään asentoon. Kirurgi totesi murtuman olevan niin pirstaleinen, että käsi oli leikattava. Kädessä oli leikkauksen jälkeen ulkoinen kiinnitin, Merjan sanoin ”häkkyrä”, edistämässä luutumista. Kaatuessa myös Merjan lanneselkään oli tullut kaksi kunnon murtumaa. Merja oli tapaturman jälkeen neljä kuukautta sairauslomalla.

Vihdoinkin diagnoosi

Vasta viimeisimmän tapaturman jälkeen, otettuaan magneettikuvat, Merjaa hoitanut ortopedi totesi, että ei luiden pitäisi murtua näin helposti. Tässä vaiheessa asioihin tuli vauhtia, koska Merjaa hoidettiin Turun yliopistollisessa sairaalassa (TYKS). Luusto tutkittiin ja Merjalla todettiin osteoporoosi vuonna 2005.

– Diagnoosi tuli puun takaa, Merja kertoo.

– En osannut kuvitellakaan, että minulla voisi olla osteoporoosi. Mutta en kokenut sitä niin kauheana, vaikka eihän se kivaakaan ollut.

Merja kertoo, että ei kovin herkästi järkyty tai lamaannu, vaikka toki monet asiat koskettavat.

– Uskon, että tähän vaikuttavat varmasti elämän- ja työkokemus.

Merjan läheisistä kukaan ei reagoinut osteoporoosidiagnoosiin sen kummemmin kuin astmaankaan, joka hänellä on ollut jo 30 vuotta. Merjan lähisuvussa ei kellään ole ollut osteoporoosia.

– Elämä jatkuu ja monenlaisia asioita pystyy tekemään rajoitteista huolimatta. Osteoporoosi on sairaus muiden sairauksien joukossa, Merja toteaa.

Lääkitys osteoporoosiin aloitettiin vasta vuonna 2006. Sopivaa lääkitystä oli hankala löytää, sillä monet lääkkeet aiheuttivat Merjalle vatsaoireita. Kun sopiva lääke löytyi, hän käytti sitä noin 5–6 vuotta luuston vahvistamiseksi. Lääkityksen avulla osteoporoosi muuttui osteopeniaksi.

Elämää diagnoosin kanssa

Osteoporoosin toteamisen jälkeen Merja vaihtoi kolmivuorotyön kahteen vuoroon keventääkseen työtä. Hiihtäminen mäkisessä maastossa oli kielletty, mutta liikkumista ei onneksi tarvinnut lopettaa.

Viime vuosien aikana hiihtäminen tasaisessa maastossakin on jäänyt, osin kaatumisen pelon vuoksi.

Polven tekonivelleikkauksen jälkeen Merja ei ole enää pyöräillyt, vaikka ei ole koskaan pyöräillessä kaatunutkaan. Murtumia on tullut niin paljon vuosien aikana.

– Liukkaus on pelottavaa. Kävely muuttuu herkästi köpöttelyksi, vaikka jalassa on nastakengät ja käsissä sauvat.

Merja loukkasi olkapäänsä kiertäjäkalvosimen pahasti vuosina 2008 ja 2011. Jälkimmäisen tapaturman jälkeen olkapäätä ei enää voitu korjata leikkauksella, ja Merja joutui jäämään ensin pitkälle sairauslomalle ja vuonna 2012 hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.

– Eläkkeelle jääminen oli todella kova paikka. Oli hirveää, kun se tuli niin yllättäen. Sitten ajattelin, että asiat ovat kuitenkin siinä mielessä hyvin, että en ole kuolemassa.

Eläkkeelle jäämisen jälkeen Merja jatkoi vielä keikkatöissä Karinakodissa oman jaksamisensa huomioiden aina kesään 2022 asti.

Merjalle on tullut murtumia matkan varrella lisää niin kylkiluihin, ranteeseen kuin jalkapöytäänkin. Erään tapaturman jälkeen Merjan käyttäessä kyynärsauvoja hänelle tuli rintalastaan murtuma. Samoihin aikoihin hänellä oli astmakontrolli, jossa otettiin keuhkokuvat. Kuvista selvisi, että sekä rintarangassa että kylkiluissa olivat patologiset murtumat.

Merja pääsi endokrinologian poliklinikan asiakkaaksi vuonna 2018. Siellä hänelle tehtiin luustokartta, jossa nähtiin murtumat ja huomattiin myös, että Merjan rintarangan luusto on erityisen hauras. Pitkän tauon jälkeen luustolääkitys aloitettiin uudelleen. Merja jatkoi lääkityksen käyttöä vuoden 2022 kevääseen, jolloin tutkimuksissa havaittiin osteoporoosin hieman parantuneen ja muuttuneen osteopeniaksi.

Luonto, läheiset ja kulttuuri tuovat voimavaroja

Yksi Merjan voimavarojen lähteistä on luonto. Lapin luonto on erityisen lähellä hänen sydäntään.

“Lukuisat murtumat eivät ole estäneet Merjaa tekemästä asioita, joista hän nauttii.”

– Kun liikun luonnossa, painan mieleeni jonkun kauniin maiseman. Kun on tylsää tai muuten huono hetki, niin kaivan maiseman muistoistani ja palaan siihen hetkeen, rauhoittavaan ja voimaannuttavaan maisemaan. Tämä tapa on ollut minulla lapsesta asti, Merja kertoo ja jatkaa:

– Vietämme paljon aikaa myös saaristossa olevalla mökillämme, jonka perin isältäni. Se on minulle äärettömän tärkeä paikka.

Merja lukee paljon, erityisesti runoja. Hänellä on runsaasti erilaisia runokirjoja, joita hän lukee mielialan mukaan. Tämän jutun yhteydessä on kaksi Merjan haastattelua varten valitsemaa, hänelle tärkeää runoa.

– Eri runot sopivat erilaisiin hetkiin, kuten musiikkikin.

Hän harrastaa muutenkin monipuolisesti kulttuuria, kuten kuuntelee musiikkia, käy teattereissa ja konserteissa. Eläkkeelle jäädessään hän liittyi Turun teatterikerhoon, joka tekee teatterimatkoja.  

– Sillä tavalla tulee lähdettyä liikkeelle ja koettua erilaisia elämyksiä!

Lapset ja lapsenlapset tuovat Merjan arkeen iloa ja touhua. Hän toteaakin, että eläkkeellä ollessa ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Lisäksi Merjalla on muutama oikein hyvä ystävä, jotka ovat olleet todella tärkeitä läpi elämän.

– Heidän kanssaan on eletty läpi ilot ja surut.

“Jos jää yksin miettimään asioita, tulee sellainen lumipalloefekti, että asiat tuntuvat paljon pahemmilta kuin ne ovatkaan.”

Kiinnostus osteoporoosin omahoitoon syttyy

Luuston ja osteoporoosin omahoitoon Merja ei kiinnittänyt juurikaan huomiota vielä työelämässä ollessaan.

– Kun liityin luustoyhdistykseen, asia alkoi kiinnostaa minua, Merja kertoo ja jatkaa.

– Olen aina syönyt melko terveellisesti. Maitoa en ole juonut vuosiin, mutta syön erilaisia maitotuotteita, kuten juustoja ja jugurtteja.

Merjan allergiat rajoittavat hänen ruokavaliotaan ja erityisesti niiden ruoka-aineiden käyttöä, jotka olisivat osteoporoosin hoidon ja luuston näkökulmasta tärkeitä.

– Joudun miettimään tosi tarkkaan, että saan riittävästi ja monipuolisesti ravinteita.

Missään hoitopaikassa tai terveysasemalla ei tarjottu tietoa yhdistyksestä eikä osteoporoosista tai sen omahoidosta sen enempää.

– Olen itse tiedonjanoinen. Jos en tiedä jotain, niin etsin ja löydän tiedon käsiini. Luustoliiton verkkosivuilta löytyy hyvin tietoa.

Merja on käynyt säännöllisesti kuntosalilla niin kauan kuin muistaa, tällä hetkellä kerran viikossa. Turun kaupunki tukee yhdistysten järjestämiä ryhmiä maksuttomilla kuntosalivuoroilla. Lisäksi Merja pääsi mukaan selän terveyttä sekä kokonaisvaltaista hyvinvointia vahvistavaan Liikkeelle-ryhmään. Liikkeelle-toiminnan järjestävät yhteistyössä Turun kaupungin liikuntapalvelut, TULE-tietokeskus, Turun ammattikorkeakoulu, Turun ammatti-instituutti sekä Paavo Nurmi -keskus.

Merja on kokenut ryhmän todella innostavaksi ja hyväksi. Ryhmässä on luentoja ja yhdessä liikkumista, erilaisia liikkumiskokeiluja. Luustoyhdistyksen jäsenenä voi osallistua myös kaikkiin kumppanuusyhdistysten järjestämiin liikuntatapahtumiin. Merjan suosikkilajeja kuntosalin ohella ovat vesijuoksu ja tanssi.

– Turun kaupungilla on paljon liikuntatarjontaa. Jos vain itse on aktiivinen, niin löytää varmasti itseä innostavan liikuntatavan tai ryhmän, kannustaa Merja.

Monissa kaupungeissa on tarjolla myös yksilöllistä liikuntaneuvontaa liikkumisen aloittamisen tueksi.

Mukaan luustoyhdistyksen toimintaan

Samaan aikaan eläkkeelle jäämisen kanssa Merjan arjesta jäi yhtäkkisesti pois myös aktiivinen ammattiyhdistystoiminta.

– Onneksi Turkuun perustettiin juuri silloin SPR:n terveyspiste, jonne haettiin hoitoalan ammattilaisia, Merja kertoo ja jatkaa:

– Olin terveyspisteen toiminnassa mukana koronapandemian alkuun asti.

Luustoyhdistykseen Merja löysi toisen aktiivisen vapaaehtoisen kautta. He tutustuivat SPR:n toiminnassa ja Merjan lopettaessa terveyspisteellä, hän siirtyi aktiivisemmin mukaan luustoyhdistyksen toimintaan.

Merja kokee tärkeäksi, että ihmiset löytäisivät yhdistyksen ja saisivat tietoa sekä tukea sairauden kanssa elämiseen.

– Vertaistuki on äärettömän tärkeää ihan missä sairaudessa tai elämäntilanteessa tahansa, korostaa Merja.

– Varsinkin sairauden alkuvaiheessa voi olla aika hukassa oman itsensä kanssa. Silloin yhdistyksestä ja vertaisilta saa tietoa ja tukea. Tämän sairauden kanssa kyllä pärjää!

”Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen. Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi samasta asiasta ei ole enää varaa tuomita muita.”

– Tommy Hellsten

Teksti: Tiina Kuronen ja Jenny Lohikivi
Kuvat: Nina Salokangas Visuals

Artikkeli on aiemmin ilmestynyt Luustotieto 2/2023 -lehdessä.

Jaa somessa:

Sinua saattaa kiinnostaa