28.11.2023 Lukunurkka

”Onni ei ole ostettavissa, onnella ei ole hintaa. Se ei ole hetkisen huuma, se ei ole vain paljasta pintaa. Se on koti ja ihanat ystävät, se on sanat kauniit ja lämpimät.”

– Sinikka Svärd

Seija vastaa puheluuni Suonenjoella lapsuudenkodissaan, joka toimii kesäisin hänen ja puolisonsa Veijon kotina. Suonenjoen keskustan asuntoon he siirtyvät vain talven ajaksi – lähemmäs harrastuksia. Avioliittoa on kertynyt jo 50 vuotta. Omaan perheeseen kuuluu myös kaksi lasta ja kaksi lastenlasta.

Yksi Seijan rakkaimmista harrastuksista on Sisä-Savon kansalaisopiston runopiiri, ja haastattelu alkaakin runonlausunnalla. Runopiirin ryhmä tulkitsee eri runoilijoiden tekstejä ja pitää myös esityksiä. Innostus runoihin alkoi jo kansakoulussa, jolloin koulussa opetettiin runonlausuntaa. Lapsuudessa oma isä sokeutui glaukooman vuoksi eikä pystynyt enää lukemaan, joten Seija lausui runoja magnetofonin raidalle, josta isä niitä sitten opetteli lausumaan itse.

Seija oli lapsena innokas liikkumaan. Koulumatkat, 4 kilometriä suuntaansa, hiihdettiin talvisin ja käveltiin kesäisin. Ylemmillä luokilla Seija sai pyörän, jolla koulumatkat taittuivat.

Lapsuudenperhe oli laaja, koska kotona asui omien vanhempien ja sisarusten lisäksi serkkutyttö ja isän sisko lapsineen. Yhteensä kotona asui 11 henkilöä.

– Jos yhden kanssa tuli riita, niin aina löysi leikkikaverin, Seija nauraa.

Hiihto oli lapsena rakkain harrastus ja piirikisoissakin tuli käytyä. Kansakoulussa 2. luokalla kaupasta ostettiin sukset, joista ei kuitenkaan kerrottu, kenelle ne tulevat. Joulu oli lähestymässä, joten Seija oli varma, että jollekin ne olivat lahjaksi tulossa.

– Aloin etsiä ja etsiä, kunnes löysin ne savusaunan penkin alta. Ne olivat paketissa ja niissä luki Seija!

Muisto saa Seijan yhä nauramaan.

Työelämänsä ajan Seija toimi perhepäivähoitajana työnantajanaan Kuopion kaupunki. Seija muistaa päivälleen, kuinka kauan hän perhepäivähoitajana työskenteli: 33 vuotta 6 kuukautta ja 12 päivää. Aivan työuran alussa Seija teki 3-vuorotyötä eli hän hoiti lapsia kotonaan myös yöaikaan. Iso osa lasten vanhemmista oli töissä sairaalassa. Viimeiset kymmenen vuotta perhepäivähoitajana toimiessaan Seija sai kotiinsa työkaveriksi toisenkin hoitajan, joka nosti ryhmän lapsimäärää.

Työvuosista jäi mukavat muistot, ja perheet ovat jääneet ystäviksi eläkevuosille saakka.

Kuopiossa asuessaan Seijan lempiharrastus oli kuoro, etenkin vanhojen virsien laulu oli mieluista. Laulaminen on Seijalle yhä tärkeää, mutta nykyisin hän tekee sitä pääasiassa kotonaan.

“Yhdistyksen kautta DEXAmittaukseen”

Ensimmäinen murtuma tapahtui vuonna 1993, kun Seija kaatui taluttaessaan polkupyörää. Ranne murtui. Tuolloin asiaa ei lähdetty sen tarkemmin tutkimaan, vaikka kyseessä oli pienenergiainen vamma. Muunlaisia oireita osteoporoosi ei aiheuttanut. Diagnoosinkin hän sai D EXA-mittauksessa, johon hän itse hakeutui vuoden 2000 alussa. Hän oli äidillään käydessään huomannut lehdestä silloisen Suomen Osteoporoosiyhdistyksen mainoksen:

– Jos liittyi Suomen Osteoporoosiyhdistyksen jäseneksi, sai tarjouksella mittauksen. Kävin Puijonlaakson mittausasemalla D EXA-laitteessa ja tulos oli selvä: lannerangassa todettiin osteoporoosi, Seija toteaa.

“Osteoporoosi lieventyi osteopeniaksi”

Osteoporoosi oli Seijalle tuttu sairaus, koska hänen oma äitinsä oli jo pitkään sairastanut vakavasti osteoporoosia. Sen takia diagnoosin saaminen olikin Seijalle alkuun shokki, koska sairaus oli tuttu. Hän pelästyi, että hänen oireensa ovat yhtä pahat kuin hänen äitinsä, jolla oli sairautensa aikana pitkiä sairaalajaksoja useiden kirurgisten toimenpiteiden vuoksi.

– Muistan, kun kävelin tuloksen saatuani kotiin ja itkin matkan, peläten, että ’tässäkö tämä nyt oli, onko minulla sama kohtalo kuin äidillä? Seija kertoo.

Professori Heikki Krögerin vastaanotto lievensi ahdistusta osteoporoosidiagnoosin saamisesta.

– Hän rauhoitti ja varmisteli, että kyllä minä kävelen vielä kymmenen vuoden päästä.

Tilanteen hyväksymistä vaikeutti myös se, ettei osteoporoosi sairautena oireillut mitenkään vaan olo tuntui terveeltä. Samana vuonna Seija siirtyi dosentti Marjo Tuppuraisen hoitoon Kuopiossa ja hänen kanssaan yhteistyö osteoporoosin hoidossa jatkuu yhä.

Vuonna 2005 Seijalta murtui nilkka juostessa. Kolmannen kerran murtuma tuli vuonna 2016, jolloin jalkaterässä pieni luu murtui. Jalka oli kuusi viikkoa kipsissä. Diagnoosin saamisen jälkeen Seija huolestui luustoterveydestään ja alkoi pohtia elämäntapojaan tarkemmin. Hän piti mm. liikuntapäiväkirjaa ja alkoi kirjata sinne talvisin myös hiihtokilometrejä Kallaveden jäältä. Puijon raput tulivat jaloille tutuksi ja askeleita kertyi.

Seija on pohtinut äitinsä osteoporoosin syytä. Äiti ei juonut maitoa, vaikka työskentelikin lehmätilalla. Seija on itse pohtinut, olisiko hänenkin osteoporoosinsa alkusyy lapsuudessa liian vähäinen kalsiumin saanti, koska hän ei itsekään käyttänyt maitotuotteita.

– Koulumatkalla rapsutin paksulti laitetun voin pois leivän päältä ja kaadoin eväspullosta maidot maahan, koska opettaja olisi muutoin pakottanut juomaan maidon pois, Seija kertoo.

Toisaalta Seija kiittää omaa aktiivista hoitoon ja tutkimuksiin hakeutumistaan juuri äidillä olleen osteoporoosin vuoksi.

Tällä hetkellä Seija on lääkkeettömällä jaksolla osteoporoosin hoidossa, mutta monenlaiset versiot luustolääkityksestä on tullut koettua noin kahdenkymmenen vuoden aikana. Aclasta-lääkkeen aloituksen jälkeen osteoporoosidiagnoosi lieventyi osteopeniaksi.

– Lääkkeestä on ollut hyötyä minun kohdallani, Seija iloitsee.

Hän muistelee, että äitinsä sairastuessa osteoporoosiin ainut lääkitys oli kalsitoniinisuihke nenään.

– Ravinto on tärkeä asia omahoidossa, ja pidän huolta riittävästä proteiinin, kalsiumin ja D-vitamiinin saannista. Kala on suurinta herkkuani! Seija kertoo.

Vuonna 2014 Seija sai B-lausunnon ja pääsi Peurunkaan osteoporoosin sopeutusvalmennuskurssille.

– Siellä silmäni avautuivat ja sain tietoa, kuinka liikunta erilaisin tärähdyksin on tärkeää luustolle. Sain myös lisää tietoa luustoterveellisestä ruokavaliosta. Ja olihan siellä kaverit ja tuki! Kurssi oli minulle erittäin tärkeä, Seija muistelee.

Saman kurssin aikana Seija liittyi Pohjois-Savon Osteoporoosiyhdistykseen ja työnteon ohessa toimi myös yhdistyksen hallituksessa. Liittohallituksen kokoukset Helsingissä ja yhdistysaktiivien ns. Mylläyspäivät Tampereella ovat jääneet vahvasti Seijan mieleen.

Kuopiossa Seija piti yhdistyksen vertaistukikahvilaa. Mukava oli haastella toisten kanssa kahvikupposen äärellä.

Eläkkeelle jäädessään ja lapsuudenmaisemiin muuttaessaan Seija siirtyi yhdistyksen hallituksessa varajäseneksi. Yhdistyksen kokouksissa hän käy yhä ahkerasti. Vertaistuki on hänen mielestään tärkeää yhdistyksen toiminnassa, mutta myös se, että osteoporoosia sairastavat saavat uutta tietoa osteoporoosin hoidosta.

Tällä hetkellä osteoporoosi ei näy eikä tunnu, mutta jalkapöydän nivelrikko kylläkin haittaa lenkkeilyä.

– Liike on kuitenkin lääke moneen suuntaan!

Vaikka kuntolenkkeilyä hän ei pysty enää harrastamaan, ovat vesijuoksu, tasapainoryhmä ja kuntosali hänelle tärkeitä.

“Luustolääkkeitä ei ole syytä pelätä!”

– Aktiivinen ja valoisa elämänasenne, ilo, perhe ja läheiset ystävät, Seija listaa asiat, jotka auttavat häntä jaksamaan.

Seija toivoo osteoporoosia sairastavien saavan diagnoosin riittävän ajoissa ja asiantuntevaa hoitoa sairauteensa. Vertaistuen saaminen yhdistyksissä on tärkeää, jotta sairauden kanssa jaksaa. Itselle sopivan liikunnan toteuttaminen on yksi omahoidon kulmakivistä.

– Luustolääkkeitä ei ole syytä pelätä! Minulle lääkitys on antanut monia, monia terveitä ja aktiivisia vuosia.

 Aktiivinen Seija on jäsenenä luustoyhdistyksen lisäksi Suonenjoki-seurassa, Suonenjoen Lottaperinneyhdistyksessä sekä Martoissa. Haastattelun jälkeen Seija on valmiina lähtemään kohti Saariselkää, jossa odottaa vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen lapsenlapsi Ida leikkeineen. Sitä ennen Seija päättää haastattelun kauniiseen virteen.

”Nyt ihmettelen tässä, sä kuinka elämässä, lastasi talutat. Suot armolahjojasi, hellintä hoitoasi, ja joka päivä armahdat.”

Teksti: Maria Hannula
Kuvat: Jason Leskinen

Artikkeli on julkaistu aiemmin Luustotieto 3/2023 -lehdessä.