Osteoporoosista huolimatta antoisaa elämää
Pirjon ja Paulan elämä ei pyöri osteoporoosidiagnoosin ympärillä. Tieto sairaudesta ja lääkitys rauhoittavat mieltä.
Pirjo Viitanen ja Paula Lampinen, 65, halaavat toisiaan. Paulaa minuuttia aiemmin syntynyt Pirjo kutittaa kaksoissisartaan ja nuorempi kieltää nauraen, ettei saa. Kujeilevat sisarukset heittäytyvät valokuvattavaksi vastentahtoisen uteliaasti. Asenne on samanlainen kuin elämään yleensäkin: Paljon on itsestä kiinni, miltä asiat tuntuvat.
Uteliaan valoisa elämänasenne ei tarkoita sitä, että kaksikko väheksyisi molempien saamaa osteoporoosidiagnoosia. Päin vastoin. Tietoa sairaudesta, sen vaikutuksista ja hoidosta he haalivat eri kanavista.
“Joskus vähän mutkankin kautta, sillä emme ymmärrä, miksi tarvittavaa tietoa ei voisi saada jo osteoporoosidiagnoosin tekevältä lääkäriltä. Saati, että tutkimuksiin ohjattaisiin vähän hanakammin”, kaksikko sanoo.
Pirjo oli Paulan osteoporoosidiagnoosin jälkeen lueskellut Paulan sairauskertomuksia. Niiden mukaan Paulalla oli ollut osteoporoottisia murtumia tai epäilyjä niistä jo paljon aiemmin ennen luuntiheysmittausta ja varsinaista diagnoosia. Ne oli kuitenkin vain kirjattu ylös.
Pirjo ja Paula haluavatkin kertoa tarinansa auttaakseen muita osteoporoosia sairastavia tai sairautta epäileviä, ja jakaakseen tietoa ja vertaistukea.
Yllättävät murtumat
Paula oli ollut kovien selkäkipujen vuoksi sairauslomalla koulunkäynninohjaajan työstään puolitoista vuotta. Työterveyslääkäri määräsi lopulta aina vain vahvempia kipulaastareita. Viimein Paula sanoi, että nyt riittävät kipulaastarit, selkä pitää tutkia kunnolla. Kävi ilmi, että selässä oli hermopinne ja Paula pääsi selkäleikkaukseen Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Elettiin joulukuun alkua 2021.
“Leikkaus meni hyvin ja selkään laitettiin rautaa tukemaan, mutta toipumisvaiheessa vielä joulukuun puolella, sain murtuman lannerankaan ilman mitään haaveria. Helmikuussa pääsin luuntiheysmittaukseen ja sain osteoporoosidiagnoosin ja lääkityksen”, Forssassa asuva Paula kertoo.
Huhtikuun 19. päivänä tuli jälleen uusi murtuma lannerankaan, sekin ilman ulkoista syytä. Päivämäärä on piirtynyt kaksikon mieleen tarkasti: Oli kevään ensimmäisiä päiviä, jolloin jäätä ei enää näkynyt Pirjon kotona Tammelassa.
“Sujautin nastakenkien sijaan jalkaani kumisaappaat ja lähdin ulkoiluttamaan kolmea koiraamme. Jalka osuin siihen ainoaan liukkaaseen kohtaan ja kaaduin. Otin kädellä vastaan ja ymmärsin heti, että nyt kävi pahasti. Mieheni vei minut Forssan aluesairaalan päivystykseen ja käden kipsausta odottaessa kuulin käytävältä Paulan tutun äänen! Eikä muuten ole ensimmäinen kertaa, kun meille sattuu yhtä aikaa samoja asioita”, Pirjo sanoo ja nauraa.
Pirjo vaati murtumansa jälkeen luuntiheysmittausta myös itselleen. Identtisinä kaksosina heillä on usein myös samat vaivat.
“Tiesimme esimerkiksi, että keskosina meillä on täysiaikaisia suurempi riski sairastua osteoporoosiin. Lisäksi minä olin sairastanut rintasyövän vuosia aiemmin ja sen hoito lisää riskiä entisestään”, Pirjo sanoo.
Paulan saatua osteoporoosidiagnoosin kaksikko oli jo ehtinyt hankkia varsin paljon tietoa osteoporoosista. Pääosin internetistä.
Eniten pelotti liikuntakyvyn menettäminen
“Osteoporoosidiagnoosi tuntui ihan hirveältä. Vieläkin alkaa itkettää, vaikka siitä on kohta kaksi vuotta. Pahinta oli pelko lopullisesta liikuntakyvyn menettämisestä. Aiemmat selkäkivut olivat niin kovat ja sitten oli vielä nämä murtumat”, Paula sanoo.
Pirjo puolestaan otti osteoporoosidiagnoosinsa sisartaan tyynemmin.
“Olemme puhuneet paljon myönteisen ajattelun merkityksestä. Valoisat ajatukset vetävät puoleensa valoisia ajatuksia. Ehkä minulla vaikuttaa myös sairastamani syöpä: Elämässä on erilaisia vaiheita, eikä osteoporoosi ole maailman loppu. Kun on huono hetki, voisi edes yrittää katsoa asian myönteisiä puolia. Ja oikea tieto hälventää turhia pelkoja”, Pirjo sanoo.
Kuntoutuminen on monen asian summa
Kahden vuoden lääkityksen jälkeen Paula on mielestään huomattavasti paremmassa kunnossa kuin ennen lääkityksen aloittamista. Liikkuminen sujuu, eikä kipujakaan ole.
“Toivon, että tänä syksynä pääsisin uuteen luuntiheysmittaukseen, jotta nähtäisiin, miten lääkitys on auttanut. Se toisi varmuutta siihen, mitä uskaltaa tehdä ja voisiko sairaudelle vielä tehdä jotain. Se on selvä, ettei osteoporoosia pelkällä ruokavaliolla taltuteta. Kävelen paljon ja olen aloittanut laviksen eli lavatanssijumpan. Luisteluhiihtoa en taida enää uskaltaa, mutta punttisalille tekisi mieli”, Paula sanoo.
Pirjon liikunta on enemmän arkiliikuntaa ja liikkuvia harrastuksia koirien kanssa. “Luustoliiton Otago-tasapaino-ohjelma kiinnostaa minua kovasti. Mutta voisimme myös mennä yhdessä jonnekin kuntosalille, jossa osteoporoosiin perehtynyt personal trainer tai vastaava voisi näyttää, mitä juuri meidän kannattaisi tehdä kuntosalilla”, Pirjo jatkaa.
Ja löytyy osteoporoosista myös myönteistä sanomista: “Sairaus on kasvattanut henkistä pääomaani. Iloitsen edistysaskelista, kun pystyn ja jaksan enemmän”, Paula sanoo.
Vertaistuen merkitys on kaksikon mielestä todella tärkeää osteoporoosia sairastavalle. Heillä on toisensa tsemppaamassa, jos mieli on maassa.
Kaksikko kehuu myös Luustoliiton kuuden kerran sopeutumisvalmennusta, jossa jokaisella valmennuskerralla on oma teemansa. “Siellä kuulimme esimerkiksi ensimmäistä kertaa, että ennen osteoporoosilääkityksen aloittamista pitäisi käydä hammaslääkärillä ja hoitaa suu kuntoon.”
Osteoporoosi ei estä elämästä
Tieto siitä, että sairastaa osteoporoosia on Pirjon ja Paulan mielestä erinomainen asia, vaikka kukaan ei tietenkään toivo kohdalleen sairastumista. “Jos en olisi kaatunut, tilanteeni ilman lääkitystä saattaisi olla vielä huonompi”, Pirjo sanoo.
Kaksikko harrastaa liikunnan lisäksi aktiivisesti ompelemista – kuvausvaatteetkin on itse tehtyjä takkeja myöten. “On ollut pakkokin ommella, kun pituudestani on kadonnut 10 senttimetriä”, Paula puuskahtaa.
Vaikka kaksikko on jo eläkeiässä, töihin tekee mieli. Pirjo jaksoi olla muutaman kuukauden eläkkeellä, kunnes palasi hoitotyöhön muistisairaiden vanhusten kanssa. Työpäiviä kertyy kahdesta kolmeen viikossa.
“Eipäs kun neljä”, Paula huudahtaa. “No joo, ehkä niitä kertyy neljä. Saan tosi paljon siitä, kun olen eri ikäisten ja erilaisten ihmisten kanssa. Aika käy kotona pitkäksi”, Pirjo nauraa.
Paulakin kävisi edelleen mielellään töissä: “Olin yli kaksikymmentä vuotta koulunkäynninohjaaja. Rakastin työtäni ja niitä lapsia. Heitä on ikävä. Ihan vielä en uskalla kouluun mennä, kun lapset voivat olla välillä arvaamattomia ja hypätä vaikka syliin. Mutta katsotaan, miten luut ovat vahvistuneet. Ehkä minäkin voin vielä palata töihin osa-aikaisesti”, Paula toivoo.
Osteoporoosin perushoito, eli riittävä kalsiumin, D-vitamiinin ja proteiinin saanti sekä säännöllinen liikunta ja kaatumisen ehkäisy, on osa jokapäiväistä elämää. Perushoidon tueksi tarvitaan monipuolista ruokavaliota sekä riittävää lepoa ja unta. Hoito jatkuu läpi eliniän. Osteoporoosilääkityksen tarve ja kesto ovat puolestaan aina yksilöllisiä ja perustuvat henkilökohtaiseen murtumariskiin. Lue lisää osteoporoosin Käypä hoito -suosituksesta.
Teksti: Leena Filpus / Kubo Oy
Kuvat: Meeri Utti
Haastattelu on osa Lääkeyhtiö Amgenin yhteistyössä NHG:n kanssa tekemän retrospektiivisen rekisteritutkimuksen viestintää