11.12.2020 Lukunurkka

On rauhallinen, tyyni aamun hetki. Yön vesisateet ovat väistyneet ja ruska ihastuttaa ja yhdistää meitä eri kaupungissa asuvia. Satu Honkavaara-Laakso istuu työtilassa kotonaan Turun keskustassa, minä kodin työpisteellä Tampereella. Haastattelu toteutetaan vallitsevan koronatilanteen vuoksi tietokoneen Teams-yhteydellä. Se ei kuitenkaan meitä häiritse vaan keskustelu alkaa soljua luontevasti aikaan edeltävään. 

Satu syntyi ja vietti lapsuutensa vanhempiensa sekä neljä vuotta nuoremman siskonsa kanssa Espoon Niittykummussa. 

– Nykyään siellä menee Länsimetro, mutta ennen vanhaan siellä ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin kylätie, Satu naurahtaa. 

Alue oli nimensä mukaisesti maaseutumaista niittyaluetta. Satu muistaa, että lapsuusajasta on hyvin lämpimät muistot. 

– Oli hauskaa, kun sai hyppiä pelloilla ja takapihalla meillä oli luistinrata. Kaikki lasten leikit tapahtuivat siellä. 

Leikkejä tosiaan riitti, sillä taloyhtiössä asui paljon lapsiperheitä. Tunnelmassa oli yhteisöllisyyttä. Perheen arki oli säännöllistä ja esimerkiksi perinteistä, monipuolista kotiruokaa syötiin perheen kesken päivittäin. 

– Ja lautanen tyhjäksi, kuten Satu muistaa koulussa sanottaneen. 

Lapsuus muuttui nuoruudeksi ja aikuisuudeksi. Satu opiskeli ensin sairaanhoitajaksi Helsingissä ja erikoistui myöhemmin sydämensä asiaan eli lasten sairaanhoitoon Turussa. Turusta muodostui vuosien saatossa Sadulle, hänen miehelleen sekä heidän nykyisin Helsingissä asuvalle aikuiselle pojalleen sopivan kokoinen kaupunki asua. Eri kulkuneuvot kuljettivat Satua Turun ja Helsingin väliä, sillä kiinnostavien työpaikkojen vuoksi hän teki monipuolisen työuran lähes täysin pääkaupunkiseudulla. 

Työvuosien myötä kokemusta kertyi. Uuden oppiminen ja halu kehittyä saivat Sadun suorittamaan vielä terveydenhuollon maisterin yliopisto-opinnot. Opetus- ja koulutusmaailma tulikin terveysalalla työskennelleelle Sadulle hyvin tutuk si, sillä hän opetti myöhemmin 25 vuotta lähi hoitajaopiskelijoita. 

– Työyhteisö oli tärkeä ja opettajan työ oli mielenkiintoista. Sain seurata opiskelijoiden kasvua ja kehitystä lähihoitajan ammattiin. Tuo aika oli myös sen verran pitkä, että ehdin nähdä koulutus- ja opetusalaan liittyvät monet organisaatiomuutokset, koulutukselliset kehittymiset ja haasteet. 

”Enhän minä ole vielä edes eläkeiässä” 

Monella tapaa aktiivinen Satu huomasi, että jostain selittämättömästä syystä hänen vasen jalkateränsä alkoi turvota tammi-helmikuun vaihteessa vuonna 2018. Kävely alkoi muuttua vaivalloiseksi ja kivuliaaksi. Saman vuoden kesällä jalkaterän turvotus oli edennyt siihen pisteeseen, että esimerkiksi portaiden alaspäin kulkeminen ei enää onnistunut kunnolla. 

– Kävin eri lääkäreillä ja jokainen antoi vähän erilaisia ohjeita. Särkylääkkeiden voimin pystyin silloin jatkamaan töissä käyntiä, Satu muistelee ja huokaisee. 

”Ei pidä jäädä sairauden pauloihin, se on vaan yksi osa ihmistä.”

Sisko patisti Sadun ortopedille, joka teki lähetteen  luuntiheysmittaukseen. Mittaus paljasti osteoporoosin. Sadulle osteoporoosidiagnoosi tuli yllätyksenä, hänhän oli pitänyt itsestään hyvää huolta koko elämänsä ajan.

– Enhän minä ole edes vielä eläkeiässä, silloin 58-vuotias Satu muistaa sanoneensa lääkärille

– En tuolloin ymmärtänyt asian pitkäaikaisuutta. 

Suvussa ei ollut aiemmin todettu kenelläkään osteoporoosia, ei ainakaan sillä diagnoosilla. Jonkinlaista alttiutta on ehkä kuitenkin ollut taustalla, Satu pohtii. Diagnoosin seurauksena aloitettiin suun kautta otettava luulääkitys. 

”Kannattaa olla myös rohkea avun hakemisessa. Vain kysymällä voi saada tietoa.”

Jatkotutkimuksissa selvisi, että Sadun jalkaterä oli murtunut kolmesta kohdasta: oli rasitusmurtumaa sekä rasitusosteopatiaa eli murtuman esiastetta. Selvisi, että taustalla olevalla osteoporoosilla oli vaikutuksensa asiaan. 

Alkoi pitkä syksyn kestävä sairausloma ja kuntoutumisprosessi, johon Satu haki oma-aloitteisesti apua eri terveydenhuollon ammattilaisilta. Saman vuoden lopulla hänen suutaan vielä hoidettiin ja hammas poistettiin ennen lääkityksen jatkamista. 

Vaikka alkuvuosi 2019 alkoi rikkonaisesti, Satu kuitenkin yritti kaiken keskellä käydä kevätpuolen töissä. 

– Mies, joka on koko ajan ollut tosi kannustava ja rohkaiseva, kuljetti minua silloin töihin. En olisi voinut muuten käydä töissä ja käyttää esimerkiksi julkisia kulkuvälineitä, koska liikkumiseni oli edelleen niin haastavaa ja työni luonne oli liikkuvaista, Satu kertaa tapahtumia. 

Päätös irtisanoutumisesta ja töiden lopettamisesta alkoi monen tekijän summana vähitellen hiipiä mieleen. Kesällä 2019 Satu päätti jättäytyä kokonaan pois työelämästä. 

Uuteen nousuun 

Toimeliaalle naiselle diagnoosia edeltävä aika oli hyvin raskasta aikaa: 

– Toimintakykyni laski, oli särkyjä eikä kukaan oikein osannut sanoa mistä oireeni voivat johtua ja mitä pitäisi tehdä. Toisten armoilla olo oli raskasta sekä se, että liikkumiseni estyi. 

Diagnoosin ja lääkityksen aloitus olivat alkuun shokkeja. Kun lääkäri kertoi asiasta, Satu oli ymmällään ja hämmentynyt. Liikunta oli kuulunut aina hänen elämäänsä, tanssiliikunta sekä muu ryhmäliikunta olivat olleet mieluisia harrastuksia. Ruokavaliokin oli ollut terveellinen ja monipuolinen. Vähitellen mieli kuitenkin tottui ajatukseen sairaudesta sekä sen kanssa elämisestä. 

Kysyttäessä tyytyväisyydestä saamaansa hoitoon, Satu pohtii hetken. 

– Parannettavaa kyllä olisi. Lääkärille diagnoosit ovat jokapäiväistä, mutta ei sen saaneelle. Kun itse on shokissa, ei asia mene yhdellä kerralla ymmärrykseen. Olisin tuolloin toivonut selkeämmin esitettyä asiaa, maallikkotason tietoa painettuna tekstinä. 

Sadun mielestä kokonaisuus tuntui hataralta, lääkehoidosta ei oikeastaan kerrottu eikä kukaan maininnut omahoidosta, ravinnosta, liikunnasta. Terveysalan ammatista oli Sadulle tuolloin apua, hän alkoi hetken hämmennyksen jälkeen hakea oma-aloitteisesti apua ja etsiä aktiivisesti tietoa sairaudestaan. 

Hyvät vinkit kiertoon 

Satu otti Luustoliittoon yhteyttä diagnoosin saamisen jälkeen. Hän kokee saaneensa liiton kautta onnistuneita ja arvokkaita käytännön neuvoja. Satu liittyi liitosta saadun kannustuksen myötä pian myös alueyhdistyksen jäseneksi. Muilta vastaavassa tilanteessa olevilta hän on kokenut saaneensa paljon käytännön vinkkejä ja tukea. Viimeksi eilen hän tapasi muita jäseniä yhdistyksen kuntosalivuorolla. 

Satu kävi Luustoliiton vertaistukijan peruskurssin ja osallistui jatkokoulutukseen viime vuoden elokuussa. Hän kokee, että olisi kiva tarjota muille samaa, mitä itse on saanut tähän mennessä kokea ja oppia. Satu haluaa selvästi myös omalla esimerkillään kannustaa muita. Vertaisohjaaja painottaa kokonaishyvinvoinnin huomioimista sairauden hoidossa. 

– Terve sielu terveessä ruumiissa, kuten vanha sanonta opastaa. 

Sadun jo ennestään monipuolinen ruokavalio sisältää nykyisin aiempaa runsaammin maitotuotteita, kasviksia ja vihanneksia. Säännöllinen elämänrytmi sekä kävelylenkit, kuntosali, kotijumpat ja venyttelyt esimerkiksi Luustoliiton ja tv:stä tulevien kotijumppaohjelmien tahdissa auttavat jaksamaan arjessa. Vaikka arki osteoporoosi kanssa sujuu pääsääntöisesti hyvin eikä esimerkiksi liikkumisen apuvälineille ole tarvetta, Satu kertoo, että vauhtia on pitänyt jalan vuoksi vähän hidastaa, kävelylenkkejä tauottaa ja on pitänyt miettiä kokonaisrasitusta ja palautumista. 

”Itsestä löytyy uskomattomia voimavaroja.”

Tartutaan hetkeen, uskotaan itseemme

Tällä hetkellä Satu voi hyvin, on tyytyväinen ja kuulostaa positiiviselta. Luulääkitys muutettiin tämän vuoden elokuussa kerran vuodessa suonensisäisesti annettavaksi. Jalan kuntoutus jatkuu edelleen fysioterapeutin antamilla opeilla. Liikkuessa Satu käyttää kengissään apuvälineteknikon tekemiä yksiöllisiä tukipohjallisia. 

Osteoporoosi itsessään ei aiheuta Sadulle juurikaan murheita. Välillä hän unohtaa koko sairauden. Mennyt kesä kului tiiviisti rakkaalla kesämökillä Etelä-Pohjanmaalla Ähtärissä luonnosta ja liikkumisesta nauttien sekä uudesta harrastuksesta, luonnon valokuvauksesta, iloiten. 

– Mennyt kesä oli loistava, oli lämmintä ja pääsi liikkumaan metsämaastossa eri lailla mitä aiempina kesinä. – 

Vaikka nyt on tämä korona-aika, niin ei pidä antaa mielen masentua. Pitää ajatella positiivisesti, että kyllä tästäkin selvitään ja mennään eteenpäin. 

Satu palaa vielä kokonaisvaltaisuuden sekä mielen hyvinvoinnin tärkeyteen osteoporoosin hoidossa. 

– Vertaistuella on tosi tärkeä merkitys. Kannustaisinkin ehdottomasti liittymään mukaan jäsenyhdistystoimintaan. Samankaltaisia kavereita kyllä löytyy . Kannattaa olla myös rohkea avun hakemisessa. Vain kysymällä voi saada tietoa. Uskalletaan luottaa ammattilaisiin ja haetaan apua laaja-alaisesti, että ei jäisi missään nimessä yksin märehtimään, Satu jatkaa. 

Satu haluaa vielä rohkaista muita muutamalla mielestään keskeisellä teemalla. 

– Nauru pidentää ikää ja vapauttaa ihmisestä monia alueita. Lämpö eli esimerkiksi keskustelut toisten ihmisten kanssa tekevät hyvää. Lämmön tunnetta voi synnyttää myös esimerkiksi lemmikin kanssa oleilu tai oleskelu mieluisalta tuntuvassa paikassa. 

– Jokainen ihminen on persoona ja löytää iloa eri alueista; yksi pitää käsillä tekemisestä, toinen taiteesta, musiikista tai muusta sellaisesta. Aina on myös toivoa. Tosipaikan tullen, vaikka elämä voi yllättää, se voi yllättää positiivisella tavalla. 

– Itsestä löytyy uskomattomia voimavaroja. Ei pidä jäädä sairauden pauloihin, se on vaan yksi osa ihmistä. Muistetaan, että päivässä on aina joku hyvä hetki, joka piristää. Tartu hetkeen.

TEKSTI: EERIKA TIIRIKAINEN
KUVA: PETRI KAJANDER / EKAKUVA.FI