11.3.2020 Arkisto

Saavun bussilla pienelle idylliselle omakotitaloalueelle Tampereella. Tapaan Eeron ja hän toivottaa minut tervetulleeksi kotiinsa. On pilvinen ja kylmä päivä, mutta Eeron kotona on lämmin tunnelma. Hän on käynyt hakemassa meille leivonnaiset läheisestä leipomosta ja juomme rauhassa kupit kahvia ja teetä.

Eero on Tampereen kasvatti ja asunut siellä koko ikänsä. Kodista löytyy paljon muistoja kuvien ja taulujen muodossa. Eero kertookin perheestään kauniisti. Siihen kuuluvat vaimo ja kaksi tytärtä. Tyttäret ovat tosin jo aikuisia ja ovat muuttaneet kymmenisen vuotta sitten pois kotoa.

 

Vanha työ sai jäädä

Eerolla on takanaan pitkä ura koneasentajana. Hän aloitti työnteon teini-ikäisenä vuonna 1975 Lokomolla, jossa hän viihtyi lähes kymmenen vuotta. Armeijaan Eero meni työnteon välissä.

Raskaassa työssä tuli tehtyä paljon erilaisia asioita:

– Tuli kasattua kaivinkoneita, tiehöyliä sekä autonostureita. Yhdessä vaiheessa kasattiin myös laivan potkureita ja öljynporaustorneja, kertoo Eero ylpeänä.

Seuraavaksi Eeron tie vei Liikennelaitokselle, jonne haettiin uusia asentajia. Eero työskenteli siellä 26 vuotta. Työhön kuului muun muassa työskentely moottoreiden, vaihdelaatikoiden ja terien kanssa.

Raskas työ ja työolosuhteet rasittivat kuitenkin terveyttä ja kivulias nivelrikko rupesi vaivaamaan. Nykyään Eero työskenteleekin museossa, jossa hän on työskennellyt reippaasti yli kahdeksan vuotta. Kesäisin Eero pyöräilee töihin ja takaisin lähes joka päivä sään salliessa. Työt eivät enää vaivaa terveyttä yhtä paljon ja Eero kuvaileekin, että nykyinen työ on aivan ”erilainen maailma”.

 

”Tärkeää on löytää oma tapa liikkua.”

 

Kalaruoka kunniaan

Lapsuutensa Eero asui Tampereen Nekalassa. Isä työskenteli sähkömestarina ja äiti koristeompelijana. Eero kertoo, että hänen käymäänsä koulua on käyty nyt jo kolmessa sukupolvessa: Eeron isä, Eero sekä Eeron tyttäret kävivät kaikki saman koulun. Myöhemmin Eero suoritti ammattikoulussa koneasentajan tutkinnon.

Lapsuuden kesät vietettiin Eeron mukaan mökillä saaressa, josta herääkin hyviä muistoja mieleen. Päivä saaressa alkoi aina kalastuksella ja verkkojen nostamisella.

– Peruna ja kala ovat ruoka, joka maistuu jostain syystä tänäkin päivänä kaikista parhaiten. Myös maitoa join lapsena ihan tolkuttomia määriä, eikä muutama litra tuntunut missään, Eero muistelee.

Eero kertoo, että oli lapsuudessaan aktiivinen liikkumaan. Muun muassa jääkiekkoa tuli kokeiltua, mutta olympianosto eli painonnostotyöntö ja -tempaus veivät 15 vuotiaan nuoren Eeron mennessään. Kuntosalilla hiottiin painonnostotekniikoita hyvässä hengessä muiden kanssa. Harrastus jatkui aikuisuuteen saakka.

Mopoa hän ei nuoruudessaan hankkinut, vaan kulki polkupyörällä ”korttelia ympäri” joka paikkaan. Syy tähän on selkeä, sillä ammattikouluajoilta löytyy ikäviä muistoja mopoihin liittyen: Eeron luokkakaveri ja Eeron isän työkaverin poika menehtyivät molemmat mopokolareissa.

– Isä teki kanssani sopimuksen, että jos en hommaa koskaan sellaista härveliä, niin hän maksaa minulle kuorma-auton ajokortin. Veivasinkin sitten polkupyörällä. Ja hyvä että sain sen ajokortin, sillä ei Liikennelaitokselle olisi muuten töihin päässytkään, kertoo Eero vakavoituneena.

 

Toistuvat murtumat ihmetyttivät

Eero näyttää minulle kuvan lapsuudestaan, jossa hänellä on kipsi jalassaan. Hän sai luunmurtuman vain 7-vuotiaana ja se oli hänen ensimmäinen murtumansa. Jalka oli mennyt luistellessa poikki. Luuston kunnosta ei kuitenkaan herännyt vielä vuosikymmeniin epäilystä.

– Parikymppisenä röntgenkuvissa huomattiin poikkeavaa. Silloin hälytyskellot eivät vielä soineet kenelläkään, kertoo Eero.

Vuosien saatossa myös kylkiluita murtui useamman kerran. Osa kylkiluista meni poikki riuhtaisevissa liikkeissä ja yhden kerran Eero huomasi murtuman vasta seuraavana päivänä. Näiden lisäksi olympianostossa tuli Eeron mukaan kaikenlaista pientä haaveria.

– Oli tietysti hyvä, että luustoa rasitettiin. Mutta olisi pitänyt kuitenkin hoksata, että se oli raskaan työn lisäksi ehkä liikaa, toteaa Eero jälkiviisaana.

Eero kävi murtumien takia useita kertoja eri lääkäreiden vastaanotoilla ja kyseli, mistä murtumat voisivat johtua. Hän kertookin pettyneenä, että asenne ja tietämys olivat huonoa:

– Kaikki vain kohauttelivat olkapäitä, eikä kellään syttynyt lamppu, mistä tämä voisi johtua.

Eero muistaa yhden hyvän esimerkin, jolloin hän meni lääkäriin, koska selässä tuntui olevan jotain hajalla. Lääkäri paineli selkää:

– Putosin polvilleni, johon lääkäri sanoi, että ei hän enempää minua aio kiusata.

Eero lähetettiin röntgeniin. Röntgenkuvien perusteella tuli lausunto, jossa sanottiin, ettei luustossa ole mitään vikaa.

– Itse tiesin siellä olevan taatusti jotain rikki.

 

Diagnoosi toi helpotusta tietämättömyyteen

Osteoporoosi todettiin vasta vuonna 2010, kun Eero sai lopulta lähetteen tutkimuksiin yksityiseltä puolelta. Eero harmittelee, että luuston tilanne oli ollut jo kauan huono, mutta kukaan ei paneutunut siihen useidenkaan murtumien jälkeen.

Diagnoosi ei tullut Eerolle täysin yllätyksenä, vaan oli osittain jopa helpotus. Vaikka raskaista painonnostoliikkeistä ja puunhakkuusta joutuikin sairauden myötä luopumaan, on hän hyväksynyt tilanteen.

– Olen pyrkinyt olemaan realistinen, että tälle asialle ei voi nyt mitään. Takuuaika on ohi ja näillä ehdoilla mennään. Eihän tämä kiva kaveri ole ja ilmankin pärjäisi, Eero toteaa, kuitenkin pieni pilke silmäkulmassaan.

Koska Eero on rasittanut luustoaan liikkumalla paljon nuoresta pitäen, hän arvelee, että osteoporoosin taustalla on lähinnä sukurasite. Sekä isoäidillä että äidillä oli osteoporoosia ja varsinkin isoäidillä oli erittäin hauras luusto

– Eeron sanoin ”kuin lasia”. Diagnoosin saatuaan Eero onkin viisaana koittanut valistaa lapsiaan mahdollisesta perimätaipumuksesta.

Hän myös tiedostaa, että raskas työ on tehnyt tehtävänsä nivelissä. Hän ei tiedä moniakaan samalla alalla työskennelleitä, joilla ei olisi nivelrikkoa seuranaan.

Eero tietää, miten luustosta kannattaa pitää huolta. Suurimman osan tiedosta hän on kuitenkin hankkinut omatoimisesti vaimonsa avustamana. Hän olisikin toivonut parempaa valistusta ymmärrettävässä muodossa myös lääkäriltä.

– Lääkärit lähinnä sanoivat, että katso netistä ohjeet, Eero kertoo tuhahtaen.

 

”Voisi olla helpompi kynnys mennä mukaan ryhmiin, jos mukana olisi enemmän miehiä.”

 

Aktiivinen toimiminen muissa yhdistyksissä

Osteoporoosia sairastavien vertaisten kanssa Eero on ollut tekemisissä toistaiseksi hyvin vähän. Hän on käynyt Luustoliiton luennoilla, mutta ei kuulu ainakaan vielä Luustoyhdistykseen. Luennoista ja liiton lehdestä on ollut apua, sillä niissä käydään luustoon liittyvät asiat selkeästi läpi.

Luustoyhdistysten naisvaltaisuus ja tästä johtuva ulkopuolisuuden tunne ovat vähentäneet halua osallistumiseen.

– Vertaistuen merkityksen kyllä ymmärrän ja sitä tulisikin kyllä miettiä. Yritin kerran mennä yhteen liikuntaryhmään Ratinassa. Pyörin siellä hieman epävarman näköisenä ja kaikki muut olivat naisia, joten ovi vedettiin nenäni edestä kiinni. Voisi olla helpompi kynnys mennä mukaan ryhmiin, jos mukana olisi enemmän miehiä, sanoo Eero.

Syynä on myös se, että Eero toimii aktiivisena muissa yhdistyksissä, eikä ole siksi kokenut vielä suurta tarvetta osallistua Luustoyhdistyksen toimintaan. Hän kuuluu Suomen Nivelyhdistykseen ja lisäksi hän toimii Pirkanmaan Erilaisten oppijoiden yhdistyksessä vapaaehtoisena. Eero ja hänen vaimonsa kuuluvat lisäksi Karavaanariyhdistykseen ja kesä tuleekin kuljettua karavaanilla pitkin Suomea.

 

Keho tietää, mitä se tarvitsee

Eerosta huomaa, että hän on perehtynyt luustoterveelliseen ruokavalioon. Hän pyrkii kiinnittämään huomiota ravitsemukseensa, eikä hän käytä alkoholia tai tupakkaa. Eeron perheessä syödään edelleen kalaa. Nivelten apuna Eero kertoo käyttävänsä lisäksi kalaöljyä. Kesällä ulkona oleilusta Eero saa mielestään paljon D-vitamiinia.

Eeron maidonjuonti vähentyi laktoosi-intoleranssin myötä, mutta maitotuotteita hän käyttää edelleen. Lisänä hänellä ovat kalsium sekä D-vitamiini.

Eero kannustaa muitakin osteoporoosia sairastavia tarkkailemaan syömisiään kohtuudella ja kuuntelemaan kehoaan.

– Uskon siihen, että keho tietää, mitä se tarvitsee. Minulle joskus sanottiin, että paljon ennen kuin ihminen on tiennyt vitamiineista ja hivenaineista mitään, on kehon tehnyt mieli sitä asiaa, josta on ollut pulaa. Tämä on osunut paikalleen myös minun kohdallani, Eero kertoo viisaasti.

 

”Ymmärrän, että kun on kipuja, niin se ei ole aina helppoa. Mutta liike on kuitenkin paras lääke.”

 

Puhtia arkeen parisuhteesta ja liikunnasta

Eero puhuu vaimostaan hyvään sävyyn ja korostaa parisuhteen merkitystä sairauden kanssa jaksamisessa. Parisuhde tuo voimavaroja arkeen, eikä hän pidä parisuhdetta itsestäänselvyytenä.

Myös liikunta on ollut Eerolle aina tärkeä asia. Hän tiedostaa, etteivät luuntiheysarvot välttämättä enää juuri parane, sillä iän tuomat muutokset tulevat väistämättä eteen. Luuston tila on pysynyt kuitenkin lähes samana kymmenen vuoden ajan. Hän kertookin, että luut ovat pysyneet paremmassa kunnossa siinä mielessä, ettei murtumia ole enää tullut. Liikkumista hän on jatkanut, mutta tiedostaa nyt paremmin, mitä liikkeitä tulee välttää.

– Täytyy vain muistaa, että ei saa riehua, Eero kertoo naurahtaen.

Eero käy edelleen kuntosalilla, mutta kuntoiluliikkeet ovat kevyempiä kuin ennen. Myös Tai Chi on Eerolle lajina mieleinen, sillä liikkeet ovat rauhallisia ja nivelille hyväksi. Karavaanireissuilla tulee uitua ja lautailtua SUP-laudalla kesäisin. Talviaikaan Eerolla on ollut tapana käydä avannossa jo kymmenen vuoden ajan.

– Yksi parhaimpia kipulääkkeitä on avantouinti. Yksi fiksu lääkäri ehdotti kerran sitä, kun kerroin, etten haluaisi syödä särkylääkkeitä niin paljoa, Eero kertoo.

Liikkumiseen, kipuun ja tapaturmien ehkäisyyn auttavat myös erilaiset tukivälineet. Eeron polvessa on nivelrikko ja polvituki tuleekin tarpeeseen arjessa. Selän tukena hän käyttää satunnaisesti tukivyötä. Muun muassa putkirullalla rullaus ja roikkuminen tangosta auttavat, jos tilanne äityy pahaksi.

Eeron mielestä tärkeintä osteoporoosin omahoidossa on löytää liikkumisen ilo. Hän ymmärtää, ettei liikkuminen ole aina helppoa, mutta kannustaa silti muita löytämään oman tapansa liikkumiseen.

– Tärkeää on löytää oma tapa liikkua. Jos liikkuminen ei ole mielekästä, ei sitä mielellään tee. Oli se sitten luonnossa liikkuminen, pilkillä käynti tai avantouinti. Ymmärrän, että kun on kipuja, niin se ei ole aina helppoa. Mutta liike on kuitenkin paras lääke, toteaa Eero.

En voi muuta kuin ihailla Eeron positiivista ja aktiivista asennetta.

TEKSTI JA KUVAT: NELLI NUMMISALO