20.1.2025 Lukunurkka

Tapaan Sadun syksyisenä lokakuun tiistai-iltapäivänä Teams-etäyhteydellä. Ulkona jo vähän hämärtää, mutta puissa näkyy vielä keltaista syksyn väriloistoa. Satu on juuri tullut töistä kotiin ja ehtinyt koneen äärelle haastattelua varten.

Liikettä lapsuudesta lähtien

Satu on syntynyt Helsingissä, mutta muutti yrittäjävanhempiensa kanssa nuoruuden kynnyksellä Kouvolaan. Vanhemmat kävivät töissä. Pihapiirin lasten kanssa tuli liikuttua todella paljon.

– Kiipeiltiin ja keikuttiin matontuuletustelineillä, heiteltiin palloja, twistkuminauhalla tehtiin taidokkaita suorituksia, juostiin, hypättiin ruutua ja leikittiin valopiiloa. Koulumatkat kuljin pyörällä polkien tai kävellen. Aikaa tosin otti etenkin kävellen tehdyt koulumatkat, koska könyttiin pitkin ojanpohjia!

Työuraan on mahtunut niin keittiötyötä kuin päiväkodin ohjaajana ja lasten ja nuorten erityisohjaajana toimimista. Viimeisimpänä Satu suoritti lähihoitajan tutkinnon vuonna 2020. Kertoopa Satu olevansa ammatiltaan myös kauppateknikko, mutta sitä työtä hän ei ole kuulemma päivääkään tehnyt.

“Yhdelle sopii yksi, toiselle toinen laji”

– Siinä vaiheessa, kun olin viimeisimmät koulutukset käynyt, minulla ei ollut vielä osteoporoosidiagnoosia.

Satu oli viimeiset neljä vuotta opiskellut työn ohessa. Näin jälkikäteen hänet pysäytti ajatus siitä, että hän olisi voinut joutua miettimään ihan uutta ammattia, eikä olisi voinut hyödyntää työelämässä tuoreita opintojaan. Hänellä oli kova into opiskeluun ja alaan.

Myöhemmin Satu on myös miettinyt, että osteoporoosidiagnoosin saamisen jälkeen pahimmillaan olisi voinut käydä niin, ettei hän olisi pystynyt enää tekemään fyysistä työtä varhaiskasvatuksessa.

– Se olisi ollut minulle iso pettymys. Työ varhaiskasvatuksessa on kuitenkin se, mistä olen aina kovasti pitänyt.

Satu itsekin on neljän lapsen äiti. Lasten syntymien jälkeen Satu kertoo olleensa useita vuosia kotona perheen yhteisellä päätöksellä. Se oli aktiivista aikaa, hän kertoo.

– Pystyimme mahdollistamaan lasten monipuoliset harrastukset ja pyörittämään muun arjen siinä samalla. Toki kävin kotivuosina välillä vähän töissäkin, tilanteen mukaan, Satu kertoo.

Yllättävä tilanne

Sadun luusto ei ollut oireillut mitenkään keski-ikään mennessä, kunnes kolme vuotta sitten hän kompastui mökillä ja kaatui.

– Käsi jäi selän alle ja kuulin, kuinka luu napsahti poikki. Siinä hetkessä en tosin tajunnut, mistä se ääni tuli. Se muistutti lähinnä pienen oksan katkeamista.

Satu yritti varata kädelleen noustessaan maasta ylös. Vielä siinäkään vaiheessa hän ei ymmärtänyt, että kädestä oli murtunut luu.

– Sairaalareissuhan siitä alkusäikähdyksen jälkeen tuli ja käsi laitettiin ”pakettiin”.

“Täytyy vain olla kiitollinen, että on niin hyvässä kunnossa”

Koska Satu oli silloin jo yli 55-vuotias, hänet ohjattiin automaattisesti osteoporoosiseulaan, johtuen kaatumisen yhteydessä tulleesta murtumasta. DXA-kuvista selvisi, että luusto oli osteoporoottinen.

Lähihoitajana Satu ymmärsi, mitä osteoporoosi tarkoittaa. Kaatumisen seurauksena yllättänyt murtuma käynnisti laajat tutkimukset. Sadulta löytyikin sairaus, joka täytyi ensin saada hoitotasapainoon.

– Se on vaikuttanut isosti jopa osteoporoosin aiheuttajana, alkuunsaajana ja voinut olla piilevänä jo vuosikausia. Eräänlainen noidankehä olikin pyörinyt tietämättäni taustalla, Satu kertoo.

Uudenlainen ajatus- ja muutostyö

Satu sai vuoden 2021 aikana kolme eri diagnoosia, joista osteoporoosi oli yksi. Kaikkia hoidettiin samanaikaisesti. Kyse oli liitännäissairauksista, joilla kaikilla oli yhteyttä toisiinsa.

– Muokkasin uutta identiteettiäni päässäni sitä mukaa, kun asiat etenivät. Yllätyin kuitenkin, miten helposti kaikki loppujen lopuksi meni.

Murtuma käynnisti Sadun elämässä vaiheen, jossa hän ”juoksi koko ajan jossain vastaanotolla”. Tilannetta helpotti, että eri vastaanottoajoista tuli aina selkeä tieto.

“Minulle ei ole tullut synkkiä ajatuksia”

– Koin saaneeni hyvää hoitoa, vaikka välillä tuntuikin, että miten ihmeessä pää pysyy mukana siinä kaikessa.

Sadun oli priorisoitava asioita toisen sairauden myötä. Hän osallistui toisen potilasjärjestön kurssille, jota hän kuvaa hyväksi ensipysähdykseksi.

– Kurssin jälkeen aloin pikkuhiljaa miettiä näitä asioita kokonaisuutena tarkemmin. Siinä ensihetkessä minulle luusto oli vain olemassa, eikä se minun tilanteessani ”huudellut mitään konkreettista” sittemmin sen murtuman jälkeen.

Kolmen eri diagnoosin kanssa tasapainoillessa Satu joutui kohtaamaan monia muutoksia samanaikaisesti. Siinä meni noin vuoden päivät, kunnes kaikki asiakokonaisuudet olivat hoidossa.

– Minäkuvani ja kehonkuvani menivät uusiksi. Siinä kohdin fyysinen olemukseni muuttui ensin pääni sisällä.

Satu koki kuitenkin olleensa onnekas, sillä hän oli fyysisesti hyvässä kunnossa. Siitä huolimatta hänen piti ajatella fyysinen olemuksensa uusiksi.

– Siitä alkoi uudenlainen ajatus- ja muutostyö itsensä kanssa. Piti sellaista uutta kehonkuvaa ajatella, kun nämä luustojutut eivät näkyneet mitenkään päällepäin tai tuntuneet fyysisinä oireina kehossani. Se muhi ajatuksissa vain.

Osteoporoosidiagnoosin jälkeen Satu pystyi jatkamaan normaalia elämää ja arkea sekä käymään täysipainoisesti töissä. Osteoporoosia ei edes ole tullut mietittyä joka päivä tai joka hetki, vaikka se Sadun mukaan siellä luissa lymysi piilossa.

Myös läheiset suhtautuivat asiaan rauhallisesti.

– Pientä valistustyötä tein kotona, mutta elämä asettui uomiinsa melko pian.

Voimaa omahoitoon

Satu on panostanut erityisen paljon omahoitoon.

– Päätin, että alan kuntoutumaan, hän kertoo.

Sadulla on ollut käytössä lääkitys kolme vuotta pistoshoitona, jonka hän on toteuttanut itse puolen vuoden välein. Lisäksi käytössä on kalsium- ja D-vitamiinilisät. Toki Satu kiinnittää huomiota myös ruokavalioon.

Viimeisin DXA kuvaus antoi hyviä uutisia. Mittauksessa todettiin vain osteopenian tasoisia muutoksia.

– Uskon, että sekä oikea lääkitys että vahva omahoito niin osteoporoosin kuin muiden sairauksienkin suhteen ovat aikaansaaneet tällaiset muutokset. Lopputulemana on se yhteisvaikutus. Ettei pelkästään lääkkeetön omahoito tai lääkitys olisi tuonut niin hyviä tuloksia luustolleni.

Satu kertoo, että posti on juuri edellispäivänä tuonut kirjeen luustohoitajalta. Siinä on kuulemma aikajanaa siitä, mitä on tapahtunut milloinkin.

– On hyvä, että asiat on luustohoitajan kirjeessä listattu yhteen, niin hahmotan kertauksenomaisesti tätä kokonaisuutta taas paremmin.

Liikunta omahoidon osana on ollut Sadulle mielekkäin osa arkea. Hänen toimintakykynsä on ollut koko ajan hyvä.

– Osteoporoosiin sairastuminen sai aikaan hyviä muutoksia elämässäni. Heti diagnoosin saamisen jälkeen aloitin ihan uutena harrastuksena kuntosalikäynnit.

Sadulle avartui kuntosalista ihan uudenlainen maailma vielä ”vanhoilla päivillä”.

– Eihän minusta mitään kilpailijaa pitänyt tulla, Satu lausahtaa ja toteaa olevansa SM-pronssimitalisti painonnostossa.

Se, miten hän tähän päätyi, on seurausta Sadun mukaan hänen sitoutuneisuudestaan sekä ammattivalmentajan ohjauksesta.

Sadun mukaan painonnostoseuroissa on mahdollista saada valmennusta. Hän itse aloitti Kuusankosken kisassa.

– Normaaliarjessa käyn salilla kaksi kertaa viikossa, ennen kisoja kolme kertaa. Kuntosalikäyntejä en jätä koskaan väliin, muuta kuin sairaana ollessa, Satu toteaa.

Yhdessä valmentajan kanssa Satu toteutti painonnostoharrastuksen rauhallisesti, koska ei voitu tietää, miten luusto siihen reagoi. Etsittiin oikeat liikeradat ensin kepillä ja sitten pienillä painoilla. Alussa Sadun voimatasot olivat heikot.

– Mutta keho kesti, joten uskallettiin alkaa panostamaan lisää. Aikaa harjoittelun aloituksesta pronssimitaliin vei 2,5 vuotta.

– Mielelläänhän sitä haluaisi tuloksia nopeasti ja joskus vuosikausien odottelu voi olla tuskastuttavaa. Uuteen DXA-mittaukseen olisin halunnut nopeammin.

Taustalla oli Sadun ajatus ja halu saada tietoa siitä, miten muutokset omissa elintavoissa ovat ylipäätään vaikuttaneet. Onko tehnyt itselleen hallaa vai hyvää, meneekö tilanne huonoon vai hyvään suuntaan, kun on lähtenyt tekemään muutoksia.

Muutokset luustossa tapahtuvat kuitenkin hyvin hitaasti, siinä mielessä odottelulle on perusteet.

– Liikkumisessa huomioin myös turvallisuuden. Se on silloin sovellettua liikuntaa oma tilanne huomioiden, Satu toteaa.

Töissä Satu voi nykyään kohteliaasti kieltäytyä luistelemaan lähdöstä. Talvisin hän ei myöskään enää käy laskettelemassa.

– Näin minimoin kaatumisriskiä. Hiihtämässä Lapissa käyn edelleen ja vielä olen pystynyt mäet turvallisesti laskemaan.

Joskus Satu tosin saattaa vastata humoristisesti jollekin, etten pysty tekemään tätä, koska ”mulla on tää luujuttu”.

Satu tuo esiin myös tärkeän asian: liikkumisen pitää olla itselle mielekästä ja tuottaa hyvää oloa!

– Pidän suuresti nykyisestä kehostani. Koen sen pystyvänä, vahvana ja hallittavana. Tuo tunne välittyy myös psyykkeeseeni.

Voimaharjoittelu on tuonut Sadulle uudenlaista itsevarmuutta, rohkeutta ja osaavuuden sekä pystyvyyden tunnetta.

– Sen huomaa vasta, kun niitä asioita on tehnyt itse. Se on siinä se pointti. Aina kaikki ei onnistu, mutta tekemällä määrätietoisesti työtä, asiat tuppaavat onnistumaan.

Kokonaisuus haltuun

Satu toteaa, että aina vaikeat tai hankalat asiat eivät ole katastrofi. Muutos tuo tullessaan usein myös jotain uutta ja ennenkokematonta hyvää elämään.

Kun Satu ajattelee omaa tilannettaan kokonaisuutena, asiat ovat hänen mielestään menneet lopulta kuitenkin aika kevyesti ja hän kokee olevansa onnekas.

– En ole vaipunut sairauksieni kanssa synkkyyteen. Olen sitä jopa välillä jäänyt ihmettelemään, että onko tämä minulle jonkinlainen kieltämisjuttu tai enkö vain tajua tilannettani.

Toisaalta Satu kertoo pystyvänsä yleensäkin suhtautumaan elämän haastavimpiin asioihin samantyyppisesti: ajatuksella, mutta riittävän kevyesti.

– Se lienee olevan minulle luontainen ominaisuus.

Satu miettii haastattelun edetessä, että jokaisen sairastavan tilanne on yksilöllinen ja ihmiset ovat todella monenlaisissa tilanteissa sairauksiensa kanssa. Hän kertoo lukeneensa Facebookin Osteoporinat-ryhmän keskusteluita ja törmänneensä siellä ihmisten hyvin erilaisiin tilanteisiin.

– Ryhmästä olen ilokseni saanut paljon kokemusasiantuntijuutta muilta sairastavilta. Sieltä on tullut nopeastikin vastauksia, kun minulla ei ole ollut niin paljon tietoa, kuin muilla, Satu kertoo.

Satu haluaa lähettää rohkaisevat terveiset muille sairastaville. Hän haluaa kannustaa ihmisiä omahoitoon:

– Jokaisen pitää kantaa itse oman vastuunsa hoitoketjussa eikä ”heittäytyä muiden hoivattavaksi”. Ei ulkoisteta vastuuta jollekin muulle, vaan otetaan haltuun se oma osuus siitä kokonaisuudesta. Sillä voi vaikuttaa todella paljon. Oikeasti kannattaa ottaa se mahdollisuus käyttöön, kun se on olemassa!

Teksti: Anna Selkama
Kuvat: Teemu Meuronen / TMeuronen Photography