Kuntoutuja Anni Siivonen (72 v.): ”On mukava päästä kertomaan oma tarinansa”

Tapasin Anni Siivosen ensimmäisen kerran vuosi sitten Eduskuntatalon portailla. Olimme menossa liiton delegaation kanssa Eduskunnan Osteoporoosiryhmän perustavaan kokoukseen. Anni oli kutsuttu mukaan, sillä liiton varapuheenjohtaja Annikki Kumpulainen Lahdesta oli suositellut yhdistyksensä aktiivia Anni Siivosta mukaan kertomaan oman tarinansa kansanedustajille ja heidän avustajilleen. Tilaisuus sujui hyvin. Anni piti tärkeän puheenvuoronsa ja Eduskunnan Osteoporoosiryhmä perustettiin. 

Jäin ihmettelemään, miksi ihmeessä Annia ei tilaisuus sen kummemmin tuntunut jännittävän. Olihan sentään kyseessä kansanedustajien tapaaminen suomalaisen lainsäädäntövallan ytimessä eduskunnassa: 

– Olen aina tykännyt esiintyä, Anni Siivonen kertoo hymyillen ja jatkaa: 

– Oli mukavaa päästä kertomaan oman tarinansa. Se ei ole minulle vaikeaa, sillä olen ulospäinsuuntautunut ja tottunut aiemmassa työssäni puhumaan. 

Niinpä. Meillä itse kullakin on osaamisia, jotka eivät välttämättä tule esille arjen kohtaamisissa. Nämä osaamiset ovat sekä ihmisen itsensä että myös vapaaehtoistyön kannalta tärkeää saada käyttöön. Annin osaamisella saattaisi olla käyttöä vapaaehtoistyössä monellakin tavalla. 

Mutta ennen kuin edetään siihen, sukelletaan Annin elämäntarinaan. 

Maalta kaupunkiin 

Anni Siivonen on asunut ja elänyt elämänsä Lahden seudulla. Hän asui lapsuutensa Hollolan Hakosillassa vanhempiensa ja kolme vuotta nuoremman veljensä kanssa pienessä huoneen ja kamarin käsittävässä omakotitalossa, jota laajennettiin 60-luvulla. Anni kertoo, että isä kävi töissä naapuritalossa ja äiti samassa talossa lypsäjänä ja tarvittaessa talon muissakin töissä kesällä. 

– Kansakouluun oli matkaa kahdeksan kilometriä, josta puolet mentiin junalla ja puolet kuljettiin jalkaisin. 

Kevättalvella alkoi yleislakko ja junia ei kulkenut. Pienen ensiluokkalaisen täytyi taapertaa pitkät matkat kouluun säässä kuin säässä. Toisinaan Anni pääsi osan matkaa hevoskyydillä ja osan matkaa hän käveli rataa pitkin. 

Kun Anni pääsi kolmannelle luokalle, perustettiin kansakoulu lähemmäs, viiden kilometrin päähän. Se tarkoitti päivittäin 10 kilometrin pyöräilyä, hiihtoa tai kävelyä. 

– Arkiliikuntaa tuli, Anni toteaa ja jatkaa: 

– Mutta ruoka oli vähän niukkaa. Lähinnä puuroa, perunaa ja läskisoosia. 

Annin kotitilalla ei viljelty maata eikä tuohon aikaan viljelty salaatteja. Mutta perunaa, juurikasveja ja omenoita oli. Syksyisin marjastettiin ja sienestettiin. Kalaa ei juuri ollut, sillä lähimmälle järvelle oli useiden kilometrien matka. 

Ulkoisista hankaluuksista huolimatta koulunkäynti maittoi. Viisivuotisen kansakoulun jälkeen Anni siirtyi Lahteen opiskelemaan ja pääsi ylioppilaaksi 1969 Lahden Yksityisestä Tyttölyseosta, eli Tipalasta, nykyisin Tiirismaan lukio. 

Anni meni lukion jälkeen Luhtaselle töihin. Sieltä hän päätti lähteä opiskelemaan ja suoritti konttoriopiston. Opintojen myötä Anni siirtyi Lahden Lasitehtaan kuljetuspuolen konttoriin töihin. 

Opiskellen elämässä eteenpäin 

Opiskelu kiehtoi Annia edelleen. Samalla myös seurakunnassa nuorempana tehty vapaaehtoistyö pyhäkoulun vetäjänä ja rippikoululeirien isosena oli jättänyt halun seurakuntatyöhön. Niinpä Anni Siivonen lähti opiskelemaan Järvenpään Lutheropistoon, nykyiseen Seurakuntaopistoon, josta hän valmistui diakoniksi vuonna 1974. 

Valmistuttuaan Anni pääsi töihin Lahden seurakuntayhtymään erityisnuorityöhön. Siitä alkoi Annin ura seurakuntatyössä, joka päättyi vasta eläkkeelle siirtymiseen. 

– Imppaus oli 70-luvulla Lahden iso ongelma. Erityisnuorisotyössä näki läheltä huumeiden ja muiden päihteiden käytön. Työ oli haastavaa, sillä sitä tehtiin yksin, Anni kertoo. 

Muutaman vuoden päästä Lahden Launeen seurakuntaan perustettiin varsinaisen nuorisotyöntekijän virka. Yksinäinen erityisnuorisotyö oli osoittautunut raskaaksi ja liian yksinäiseksi, joten Anni haki tehtävään, johon hänet valittiin. Launeella nuorisotyössä oli työyhteisö nuorisopappeineen ja nuorisotyöntekijöineen. Työ sopi Annille mainiosti: 

– Olen luonteeltani retkeilijä. Kuusamossa järjestettiin hiihtolomaripareita ja Lapissa kesällä rippikoululeirejä. Minä olin aina valmis lähtemään näille leireille. Myös kaikki Lahden seudun leirikeskukset tulivat tutuksi. 

Toiminnanjohtajaksi 

Nuorisotyössä Anni viihtyi yli 18 vuotta, kunnes vuonna 1995 haettiin seurakuntien Palvelevaan puhelimeen toiminnanjohtajaa. Edellytyksenä tehtävään oli diakoniatyön tutkinnon lisäksi ylempi korkeakoulututkinto: 

– Olinkin suorittanut Helsingin yliopistossa työni ohessa kasvatustieteiden maisterin tutkinnon. 

Aluksi Palveleva puhelin toimi paikallisesti Lahdessa ja Heinolssa. Myöhemmin mukaan tulivat Hämeenlinnan ja Forssan alueet. Annista tuli aikamoinen vapaaehtoistyön organisoija: 

– Suurimmillaan koordinoin 135 vapaaehtoista. Jouduin työurani aikana organisoimaan Palvelevan puhelimen vapaaehtoistyön uusiksi useampaan kertaan, Anni naurahtaa. 

Osana työtään Anni suoritti sielunhoitajakoulutuksen ja kolmivuotisen työnohjaajakoulutuksen, joita hän teki osana perustyötään. 

Palvelevassa puhelimessa Annilta meni loput työurastaan eli 17 vuotta, kunnes hän jäi vuonna 2012 eläkkeelle. 

Selkäkipu johti diagnoosiin 

Kuten niin moni nainen, myös Anni huomasi selkänsä oireilevan viisikymmentä vuotta täytettyään. 

– Selän kipu säteili vasempaan lonkkaan ja jalkaan. Jo muutaman sadan metrin jälkeen kipu oli niin kova, että sain vetää jalkaani perässä. 

Anni pääsi Kirkkohallituksen järjestämälle johtaville työntekijöille suunnatulle kymmenen hengen kuntoutuskurssille Kuortaneen urheiluopistoon. Kurssilta Anni sai muun muassa vinkkejä selkänsä hoitamiseen. 

Työnantaja tarjosi myös ohjatun kuntosaliryhmän ja vesijumppaa, joissa Anni kävi, jos vain pääsi, sillä Palveleva puhelin sisälsi paljon iltatyötä. 

Kun Anni oli 58-vuotias, hän sai lopulta osteoporoosidiagnoosin. 

– Sitä ennen oli ollut tosi kovia selkäkipuja. Työterveys lähetti lopulta luuntiheysmittaukseen. 

Anni sai tietää sairastavansa osteoporoosia. Lääkäri ei kertonut asias ta juuri enempää, määräsi bisfosfonaatteja ja kalkki-D-vitamiinilisän. 

– En osannut edes säikähtää tai kauhistua. Ajattelin, että se on vain yksi sairaus sairauksien joukossa. Tietoa hankin itse, koska en saanut mitään ohjeita lääkäriltä. Hän käski vain käyttämään lääkettä. 

Anni ei tuntenut ketään osteoporoosia sairastavaa. Hän mietti liittymistä paikalliseen selkäyhdistykseen, koska tuolloin ei vielä ollut alueella omaa luustoyhdistystä. Kun myöhemmin luustoyhdistys oli perustettu, Anni osallistui yhdistyksen tilaisuuteen ja liittyi jäseneksi. 

Luulääkkeet vaihtuivat, sillä oli vaikeaa löytää Annille soveltuvaa luulääkettä. Aluksi määrätty Fosa max vaihtui Aledronaatiksi ja Protelokseksi, joka ei sopinut ollenkaan. Hetken oli käytössä jopa nenäsuihke Miacalcic Nasal. 

Lopulta vuonna 2012, kun Anni oli jo siirtynyt eläkkeelle ja vaihtanut työterveyshuollon terveyskeskukseen ja pitkäaikaisen työterveyslääkärin uuteen nuoreen lääkäriin, lääkkeeksi tuli Prolia. Siinä vaiheessa Anni jo tiesi, että se voisi olla hänelle sopiva lääke. Hän oli kuullut siitä luustoyhdistyksen luentotilaisuudessa. 

– Tämä nuori terveyskeskuslääkäri otatutti luuntiheysmittauksen ja verikokeet. Hän osasi myös kertoa enemmän osteoporoosista ja sen hoidosta. 

Osteoporoosin taustalla on useita syitä 

Anni epäilee oman osteoporoosinsa taustalla olevan perinnöllisyyden: 

– Äidillä oli todennäköisesti osteoporoosi. Hän kaatui 41-vuotiaana kauppareissulla ja mursi ranteensa. Hän kuoli 90-vuotiaana, jolloin hän oli kovin kumara. Osteoporoosia ei häneltä tutkittu koskaan. 

Toinen syy liittyy kalsiumin saantiin: 

– Lopetin maidon juonnin 13-vuotiaana. Se ei jostain syystä sopinut minulle, vaikka minulla ei olekaan laktoosi-intoleranssia. Silloin ei ollut juuri tarjolla maitotuotteista muuta kuin lähinnä piimää ja viiliä, joita käytin jonkin verran. Juustoa oli harvoin tarjolla eikä rahkaa ja jogurttia vielä silloin ollut. 

Kolmantena syynä on kortisonilääkitys: 

– Yhtenä kuumana kesänä minulla oli joka paikka kipeänä. Tutkimuksissa huomattiin senkan olevan todella korkealla. Minulla todettiin polymyalgia, lihasreuma, johon määrättiin kortisonia neljä pilleriä päivässä. Lääkitys kesti kuukausia. 

Nikamamurtumien lisäksi Anni Siivosella on murtunut sama ranne kahdesti, muutaman vuoden välein. Annin positiivisesta asenteesta kertoo hänen kommenttinsa: 

– Onneksi vasen ranne, sillä olen oikeakätinen, Anni nauraa. 

Molemmat murtumat tulivat Annin ollessa työikäinen. 

Yhdistykseen kuuluminen on tärkeää 

Anni on tyytyväinen Lahden alueen terveydenhuoltoon: 

– Mielestäni kaikki asiat ovat menneet paljon parempaan suuntaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun ihmisellä on nykyisin murtuma, hän pääsee helpommin luuntiheysmittaukseen ja saa asianmukaista hoitoa, ohjausta ja lääkitystä. 

– Vaikka Kaaos-klinikan toiminta onkin Lahdessa lopetettu, kaatumisen ehkäisyn hoitopolku toimii edelleen, Anni kertoo tyytyväisenä. 

Annin mielestä yhdistys on tärkeä apu osteoporoosidiagnoosin saaneille: 

– Lahdessa terveydenhuollossa kerrotaan luustoyhdistyksen olemassaolosta. Näin juuri diagnoosin saaneet pääsevät tiedon ja vertaistuen piiriin. On tärkeää kuulua osteoporoosia sairastavien omaan ryhmään. Toki yhdistys on tärkeä myös kuntosalimahdollisuuden vuoksi, Anni toteaa. 

Anni toimii itse aktiivisesti PäijätHämeen Luustoterveys ry:ssä: 

– Yhdistyksemme hallitukseen en ole mennyt, sillä olen jo kahdessa muussa yhdistyksessä sihteerinä ja kirkkokuorossa puheenjohtajana. Mutta toiminnantarkastajana sentään olen. 

– Ennen viime kevättä osallistuin myös yhdistyksen moniin luento- ja vertaistukitilaisuuksiin. Lisäksi olen ollut usean vuoden ajan mukana pitämässä yhdistyksen infotilaisuuksia sekä Lahdessa että myös muualla Päijät-Hämeessä.

”On tärkeää kuulua osteoporoosia sairastavien omaan ryhmään.” 

Omahoito 

– Reilu vuosi sitten kävin luuntiheysmittauksessa ja siksi tiedän, että lääkehoito ja omahoito ovat tehonneet. Nyt alaselässä ja vasemmassa lonkassa on osteoporoosia, oikeassa lonkassa osteopeniaa. 

Liikunta on ollut Annille aina tärkeää. Ennen korona-aikaa Anni osallistui yhdistyksen kuntosaliryhmään. Nyt Anni liikkuu lenkkeillen joko sauvojen kanssa tai ilman. 

Annin mielestä lääkehoito on tärkeää. 

– Se ei ole itsestään selvyys, sillä lääkkeet ovat kalliita ja kaikki lääkkeet eivät käy kaikille – mutta vaihtoehtoja onneksi nykyään on. 

Yksin ei myöskään kannata jäädä. Sen Anni tietää varsin hyvin jo Palvelevan puhelimen ajoilta: 

– Ei kannata jäädä neljän seinänä sisälle, jos kunto vaan riittää. Toki lonkkamurtuman myötä täytyy tehdä kovasti töitä, jotta pääsee liikkeelle ja ulos – vaikka ensin rollaattorin kanssa. Mitä vanhempi on, sitä suurempi riski on jäädä kotiin. 

Itseään Anni hoitaa lenkkeilyn lisäksi myös sienestämällä ja marjastamalla. Veli asuu kotitilalla, jossa Anni hoitaa kesäisin puutarhaa. Ruokavalioon Anni kiinnittää tietoisesti huomiota: 

– Olen yrittänyt syödä terveellisesti ja käytän piimää ja juustoja. Kun on marjoja, teen smoothieita. Käytän rahkaa ja jogurttia ja syön tummaa leipää, lihaa, kalaa, kananmunia – ja mukana on kurkut ja tomaatit ja muut, Anni kertoo. 

D-vitamiinin Anni ottaa purkista sen lisäksi, että hän syö Calchichewtabletin päivittäin. 

– Yritän muistaa, että en nosta painavia asioita. Muuten alkaa tuntua selässä. Ja toki varon liukasta keliä tietoisesti. Minulla on nastalenkkarit jäisille keleille, enkä mene enää laskettelemaan, Anni nauraa. 

– Osteoporoosi ei ole ollut minulle katastrofi. Otan vastaan sen mitä tulee ja katson, mitä voi tehdä. 

Epilogi 

Seuraavan kerran kuulin Anni Siivosesta, kun tutustuin jäsenistöltä ja jäsenyhdistyksiltä tulleisiin ehdotuksiin Vuoden 2020 Kova luu -palkinnon saajaksi. Ja niin siinä kävi, että Luustoliiton hallituksen edustajat päättivät palkita Anni Siivosen Vuoden 2020 Kova luuksi. Onnittelut Annille! 

TEKSTI: ANSA HOLM
KUVA: 
JONNE HAVERINEN, FOTOHAVEN 

Vieritä ylös