Olet täällä

Osteoporootikkoa ei tunnisteta

Ongelma on siinä, ettei osteoporootikkoa tunnisteta perusterveydenhuollossa eikä myöskään erityissairaanhoidossa. Hän on kuin lainsuojaton: kukaan ei ole hänestä kauhean kiinnostunut, koska asia ei kuulu selkeästi millekään erikoisalalle. Näin lataa dosentti Marjo Tuppurainen Kuopion yliopistosta.

Hän ei ole ainoa asiaa tutkinut, joka on tuskastunut siihen, että suureksi kansantaudiksi kehkeytynyttä sairautta ei vain – kärsimyksistä ja kustannuksista, suosituksista ja tutkimustiedosta huolimatta - herätä hoitamaan. Kärsijöinä ovat Suomen 800 000 osteoporoosia ja sen esiastetta osteopeniaa sairastavaa ihmistä – sekä maan talous.

Tuppurainen ihmettelee sitä, että monet Suomen 45 Dexa-luuntiheysmittalaitteista seisovat tyhjillään, kun potilaita ei lähetetä tutkimuksiin. Ja professori Hannu Aro Turun yliopistosta lisää, ettei hoitopäätöksen tekemiseksi tarvita välttämättä edes mittausta.
– Hoidon tarpeen arviointiin on kehitetty hyvin käyttökelpoinen FRAX-murtumariskitesti, kätevä kysely, jonka lääkärit toivottavasti ottavat ahkeraan käyttöön. Hoidon tehon seurannassa luuntiheyden mittaus on sitten tarpeen.

Lääkärit korostavat, että ns. matalaenergiainen, vaarattoman tuntuisessa tilanteessa syntyvä murtuma on jo sinällään merkki siitä, että luu ei ole terve. –Terve luu ei murru sellaisissa tilanteissa kuin osteoporoottinen ja osteopeeninen luu, toteaa Suomen Osteoporoosiliiton puheenjohtaja, erikoislääkäri Olli Simonen. Osteoporoosia pystytään hoitamaan hyvin. Kulmakivenä on perushoito, johon kuuluu riittävä kalsiumin ja D-vitamiinin saanti, riittävä liikunta sekä terveet elämäntavat.

Erityisesti tupakka on pahaksi luustolle. Lisäksi osteoporoosia hoidetaan lääkkeillä. Eri lääkevaihtoehdot on todettu tutkimuksissa teholtaan jokseenkin tasaveroisiksi.
– Merkittävä epäkohta on se, että osteoporoosilääkkeet eivät kuulu erityiskorvauksen piiriin. Paljon lääkkeitä tarvitsevat monisairaat iäkkäät jättävät kalliin luulääkkeen usein ostamatta, vaikka se olisi heille ymmärretty määrätäkin, Tuppurainen sanoo.

Osteoporoosi on luuston sairaus, jossa luun heikentyminen altistaa murtumalle. Joka vuosi Suomessa tapahtuu 35–40 000 murtumaa, joiden syynä on osteoporoosi tai osteopenia.
– Suomessa murtumat paikataan ja parsitaan mallikkaasti, mutta hoito jää kesken, kun murtuman tai kaatuilun syytä ei selvitetä. Laiminlyönti johtaa kolmanneksella murtumapotilaista uuteen murtumaan jo vuoden sisällä. Murtumakierre jatkuu ja jatkuu niin kauan kunnes osteoporoosin hoito aloitetaan. Pahimmillaan murtumien määrä voi nousta toiselle kymmenelle, ennen kuin osteoporoosi huomataan: potilaista 60-70 % ehtii saada 2-14 kappaletta lisämurtumaa!, Simonen summaa.

D-vitamiinin puute keskeisin riskitekijä

Osteoporoosin keskeisin riskitekijä Suomessa on D-vitamiinin puute. D-vitamiini on hormoni, jota valmistuu ihossa auringon säteilyn vaikutuksesta. Kesällä valmistettu D-vitamiinimäärä ei riitä vuoden tarpeisiin. Suomalaisten on hankittava D-vitamiininsa ruoasta ja D-vitamiiniravintolisistä kuten pillereistä. Riittävällä D-vitamiinin saannilla on todettu lukuisia hyviä terveysvaikutuksia. Professori Ilari Paakkarin mukaan D-vitamiini on vaikutukseltaan monivitamiini. Luustovaikutus on vain yksi sen terveysvaikutuksista.

D-vitamiini on olennainen lihasvitamiini (lisää lihasvoimaa ja suorituskykyä), vähentää merkittävästi syöpään sairastumisen vaaraa (esim. paksunsuolen, rintarauhasen ja eturauhasen syövät), vähentää diabeteksen vaaraa ja vahvistaa elimistön immuunipuolustusmekanismeja.

Eniten D-vitamiinin puutteesta kärsivät pitkäaikaissairaanhoidossa, vanhainkodeissa, palvelutaloissa ja kotihoidossa sisätiloissa pysyttelevät henkilöt. Heillä on poikkeuksetta vaikea D-vitamiinin puute, aikuisen riisitauti, ja siitä aiheutuva moninkertainen murtumavaara. Mutta D-vitamiinin puutetta esiintyy myös neuvolaikäisillä lapsilla, nuorilla tytöillä, armeijaikäisillä pojilla, aikuisilla sateisen kesän jälkeen…
– Matalimmillaan taso on tammi- helmikuussa, sanoo fysiatrian erikoislääkäri Jukka-Pekka Kouri.

Minulla on osteoporoosi

Jouko Numminen, 61, on elävä esimerkki siitä, että osteoporoosi voi olla miehelläkin ja vieläpä sellaisella miehellä, joka on ikänsä liikkunut ja elänyt kaikin puolin terveesti. Ja valitettavasti myös siitä, ettei osteoporoosia tunnisteta. Nummisen lähtökohdat olivat luuterveyden kannalta hyvät: - Harrastin nuorena voimistelua ja liikuin. Maatalosta kotoisin olevana join maitoa ja söin juustoa – elin terveellistä elämää. En ole ryypännyt, eikä tullut sauhuteltuakaan.

Psoriasikseen kaksikymppisenä podetun angiinan jälkeen sairastunut Numminen alkoi saada selkäkipuja ja lieviä murtumia jo 30 täytettyään. - Lääkäri totesi kerta toisensa jälkeen, että näitähän näyttää sattuvan, mutta ei esittänyt mitään epäilystä luissa  mahdollisesta olevasta viasta, vaikka itse sitä ehdotin. - Vasta, kun vuoden 2000 syksyllä pari kylkiluuta murtui nojatessani kotona rintaani tuolinkarmiin, vaimoni totesi, ettei kaikki ole kohdallaan. Paikallisen lääkärikeskuksen mainoslehdessä kerrottiin osteoporoosista ja Dexa-luuntiheysmittauksesta. Tilasin ajan ja tulos oli osteoporoosin kannalta loistava - mutta minun kannaltani katastrofaalinen. Totesin ystävilleni, että minulla on 200 -vuotiaan normaalihenkilön luuntiheys. Vaimoni sanoi: suudella saa muttei halata.

- Nyt havahtui jo minua kymmenen vuotta hoitanut lääkärikin ja passitti minut nopeasti professori Viikarin vastaanotolle. Labra- ja röntgentulosten jälkeen pitkälle kehittyneen osteoporoosin todennäköiseksi syyksi paljastui minulla varmaankin pitkään lähes oireettomana pysynyt keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Vai olivatko ne oireettomia – oireet vaan eivät olleet ihan tyypillisiä. Olen syönyt osteoporoosilääkettä, kalkkia ja D-vitamiinia sekä gluteenitonta ravintoa keliakian ja osteoporoosin toteamisesta alkaen. Harrastan monipuolista liikuntaa. Käytän turvahousuja ja liukuesteitä talvella kengissä, jotta välttyisin aiheuttamasta itselleni lisää murtumia ja yhteiskunnalle lisää murheita ja kustannuksia.

Nyt lähes 9 vuotta myöhemmin luuntiheyteni on paljon parempi ja minusta on tullut, lihottuani 18 kg, peräti tälläinen 68-kiloinen. Luunmurtumia ei ole ollut neljään vuoteen, ellei nyt oteta huomioon ihan pientä kylkiluun murtumaa kuukausi sitten. Selkäkivut ovat vähentyneet ja kuntoni vahvasti kohentunut. Kunpa jo minun kohdallani olisi ollut terveydenhoitohenkilöstöllä enemmän tietoa. Kunpa nyt olemassa olevaa tietoa hyödynnettäisiin ja käytettäisiin potilaiden parhaaksi!